Siirry pääsisältöön

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

"Azarin sydäntä särki kun hän muisteli aikaa jolloin oli tehnyt kiihkeästi töitä uuden Iranin, paremman ja oikeudenmukaisemman Iranin puolesta." 
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
(WSOY 2013)
Englanninkielinen alkuteos
Children of the Jacaranda Tree
julkaistu 2013
Suomentanut Laura Jänisniemi
283 sivua
Jakarandapuun lapset alkaa siitä, kun Azar synnyttää vankeudessa tyttärensä. Tarinan kauheus hyökkää heti päälle: Kuinka pelottavaa olisi synnyttää lapsi ja tietää, että lapsi viedään pois? Mutta kuitenkaan ei tietäisi, milloin, ja joutuisi joka hetki olemaan valmiina tapahtumaan, johon ei voi koskaan olla valmis. Ja kuinka hirvittävää olisi joutua ojentamaan lapsensa vieraisiin käsiin ja todeta, että oma syli on yhtäkkiä, aivan liian aikaisin, tyhjä? Kun ensimmäisen luvun on lukenut, ei kirjaa saata jättää kesken, sillä Azar pienine tyttärineen on tullut niin lähelle, että on pakko saada tietää, mitä tapahtuu.

Toisessa luvussa tulevat kuitenkin vastaan uudet ihmiset, ja Azar väistyy kokonaan sivuun. Leila huolehtii vangittujen sisartensa lapsista ja elää yhteiskunnassa, jossa säännöt ovat tiukat: kadulla hän joutuu vallankumouskaartin pysäyttämäksi ja saa moitteita sopimattomasta pukeutumisestaan. Kolmannessa luvussa pääosaan nousee puolestaan Amir, joka istuu vankilassa. Hänen vaimonsa Maryam synnyttää tyttären, joka saa nimekseen Šeida. Šeidasta ja hänen äidistään tulee lopulta jonkinlaisia päähenkilöitä, joiden vaiheita seurataan laajimmin. Alussa tavattu Azar palaa romaanin sivuille vasta lopussa.

Yhteistä kaikille romaanin ihmisille on se, että he elävät maassa, jossa ei koskaan voi luottaa huomiseen. Pelko on läsnä jokapäiväisessä elämässä.
Kaikki kantoivat pelkoa mukanaan kuin kahletta, kantoivat sitä kaduilla, surullisten, uljaiden vuorten tutussa varjossa. Ja kun he kantoivat sitä, he eivät enää puhuneet siitä. Pelko muuttui abstraktiksi, sitä ei voinut pukea sanoiksi. Ja se hallitsi heitä näkymättömänä ja kaikkivoipana.
On avartavaa lukea romaani maasta, jonka yhteiskuntajärjestys on diktatuurinen ja jossa tavallinen ihminen saattaa joutua pelkäämään jatkuvasti ja voi vain toivoa parempaa huomista. Sodan ja sorron varjossa on ihmisiä, jotka haluavat elää tavallista elämää, rakastavat, saavat lapsia, viettävät aikaa perheensä kanssa ja haluavat elää kotimaassaan, ellei ole aivan pakko lähteä. Tämä on mielestäni romaanin tärkeä viesti: maailmassamme elää ihmisiä oloissa, joita meidän, länsimaalaiseen hyvinvointiin ja turvallisuuteen tottuneiden, on vaikea kunnolla ymmärtää. Kaunokirjallisuuden avulla muukalaisista tehdään todellisia, tuntevia, lihaa ja verta olevia ihmisiä, joita ei pidä syrjiä vain heidän taustansa takia. Lopulta me ihmiset kuitenkin olemme hyvin samanlaisia riippumatta siitä, mihin olemme sattuneet syntymään.

Jakarandapuun lapset tuo iranilaista elämänmenoa ja historiaa hyvin lähelle. Kirja kuvaa koskettavalla tavalla julmuuksia, joita ihmiset joutuvat kokemaan. Jotain kirjasta kuitenkin jäi puuttumaan. Minun mielestäni kirjan rakenne on liian epätasainen ja pirstaleinen. Olisiko vaikkapa Maryamin ja Šeidan tarina riittänyt kattamaan koko romaanin niin, että muuta henkilökaartia olisi voinut karsia? Nyt koin vaikeaksi päästä kunnolla kiinni yhteenkään henkilöön, kun hahmot vaihtuivat niin usein. Vaikka henkilöiden välille yhteyksiä löytyykin, voisi romaani toimia paremmin novellikokoelmana. Kuten jo aiemmin mainitsin, ensimmäinen luku imaisi minut heti mukaansa. Aamulehden jutun mukaan alussa kuvatun tarinan taustalla on kirjailijan omakohtaisia kokemuksia, mikä varmasti selittää romaanin alun todentuntua ja vahvuutta. Valitettavasti en löytänyt samaa tehoa enää myöhemmin, joskin luku, jossa Amir teki pienelle tyttärelleen rannekorua taatelinkivistä, pääsi lähelle. Myös tässä tarinassa on todellisia tapahtumia taustalla.

Parhaimmillaan Delijani on mielestäni kuvatessaan sortoa ja vankilaoloja. Paradoksaalisesti tavallisen elämän kuvaaminen ei mielestäni aina toimi. Lisäksi kielen kuvallisuus on niin runsasta, että se tuntuu paikoin itsetarkoitukselliselta.

Joka tapauksessa Sahar Delijanin kirjan aihe on tärkeä. Iranin lähihistoria julmuuksineen ansaitsee tulla kerrotuksi. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisia tarinoita nuori kirjailija tulevaisuudessa lukijoilleen tarjoaa, sillä tämä esikoisteos on lupaava, vaikkei se täysillä minuun kolahtanutkaan.

Iranin lähihistoriasta kiinnostuneille voin muuten suositella palkittua elokuvaa Argo, jossa näkyvät ne Teheranin lumihuippuiset vuoret, jotka tässäkin romaanissa mainitaan.

Romaania on luettu paljon ja siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi NorkkuMai, Sanna, Laura, LilliMari ja Pirjoliisa. Joukossa on niin ihastuneita kuin vähemmän ihastuneita arvioita.

Tällä romaanilla saan taas yhden suorituksen Ihminen sodassa -haasteeseen ja ylenen kersantista vääpeliksi.

Kommentit

  1. Kuuluin siihen lukijajoukkoon, joihin kirja kolahti. Minustakin kirjan alku oli parasta kerrontaa, vaikka tuntuu pahalta, jos se oli kirjailijan läheisten kokemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...vielä pahempaa, jos se oli omakohtaisesti kokemaa kauhua.

      Poista
    2. Romaanin kauheuksien kohdalla minua kylmäsi ajatella, että jossain se kaikki voi olla totta. Erityisesti alku minua tosiaan ravisteli, ja odotukset olivat korkealla. Ehkä kirjan rakenne oli minulle suurin ongelma, eivätkä odotukset täyttyneet.
      Mutta hienoa, että sinulle kirja kolahti! :)

      Poista
  2. Olen lukemassa tätä kirjaa ja yllättyneenä itsekin, toistaiseksi pidän aika paljonkin! Saas nähdä loppua kohti :).

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…