Kirjakaapin kummitus

Amber pohti, millaista olisi ollut kasvaa tällaisessa ympäristössä, missä jo lapsesta saakka totutettiin nauttimaan kaikista elämän hyvistä puolista. Kun jo syntymästä saakka sai oikeanlaisia ystäviä ja pääsi parhaisiin kouluihin ja ulkopuoliset suljettiin muurien toiselle puolelle. Yhtäkkiä suru ja kateus valtasivat hänen mielensä.
Toinen rouva Parrish on tarina pakkomielteistä. Sellaisia tuntuu olevan useammalla kuin yhdellä, ja pakkomielteistä ja päämäärätietoisuudesta syntyy keitos, joka on osin vetävää mutta osin myös vaivaannuttavaa luettavaa.

Trillerin keskiössä on kolmikko Daphne ja Jackson Parrish sekä Amber Patterson. Ensin mainitut ovat aviopari, joka elää ulkopuolisten silmin täydellistä elämää: rahaa on enemmän kuin omiksi tarpeiksi, kahden tyttären kanssa asutaan hulppeassa talossa ja mies näyttää yhä edelleen palvovan vaimoaan.

Amber Patterson kiinnostuu herra Parrishista ja kokee, että hänellä on kaikkeen ylellisyyteen ja komeaan mieheen yhtä suuret oikeudet kuin Daphne…

Södergranin ensimmäinen runokokoelma Dikter (Runoja) julkaistiin vuonna 1916. Hän oli silloin samanikäinen kuin minä nyt, 24-vuotias. Hän kirjoitti runot ruotsiksi, joka ehkä oli hänen perimmäinen kotikielensä, jos mietitään verenperintönä kulkevaa kansallisuutta, mutta asia ei ollut niin selkeä. Södergranin kielitaito oli laaja, ja hän oli käynyt koulunsa saksaksi. Siksi ei ole mahdollista määritellä, mikä lopulta oli hänen "tunnekielensä". Voi olla, että ei ollut ainoastaan yhtä sellaista.
On olemassa kirjoja, joiden äärellä miettii, että voi kunpa osaisin kirjoittaa näin. Aino Vähäpesolan Onnenkissa on sellainen kirja. Se kuvaa sinänsä arkista elämää, joka tarjoaa samaistumispintaa. Kuvauksessa on kuitenkin sellaista kiehtovaa ulottuvuutta, jollaisen toivoisi itse kykenevänsä tavoittamaan kirjoittamalla. Romaanissa arki nousee toiselle tasolle ja linkittyy toiseen aikaan tavalla, jota voi vain ihailla.

Romaanin minäkertoja opiskelee ja kirjoittaa gradua Edith Södergranin…

Laulu kertoi kirjeestä. Rakkaus tuli kirjeen muodossa. Se tuli kirjeessä Annalle, se tuli Elviirallekin ja Andrews Sistersin tytöille. Rakkaus kulki laivoilla ja lentokoneilla, junilla ja postiautoilla, se kulki kirjekuorissa Afrikan kuumilta rannikoilta Uuteen-Seelantiin ja Australiaan, Neuvostoliitosta Saksaan, Mikronesian saarilta amerikkalaisille tytöille, joilla oli kuvissa korkeat kampaukset ja leveät hymyt. Sellaista rakkaus oli vuonna 1943, kun maailma oli sekaisin ja nuoret miehet viety pois. Joku kirjoitti, toinen odotti. Anna-Kaisa Linna-ahon esikoisromaani Paperijoutsen sijoittuu 1940-luvulle, sota-aikaan. Romaani sijoittuu maaseudulle, ja erityisesti keskiössä on Korpivuoren talo, seudun suurtila, jota hallinnoi matriarkka Gunhild. Gunhildin valvovan katseen alle Helsingistä muuttaa Lydia, joka on kaukaista sukua rouvalle ja tulee asuttamaan äidilleen jäänyttä Korpivuoren kartanon sivurakennusta.

Samaan taloon muuttaa myös Anna, jota Gunhild ei enää tarvitse keittiöapulai…

Robert kaataa lasiini lisää viiniä. Juon sen. Keskustelu polveilee ympärilläni, Robert huutaa Sankarille ja Patrickille ja sitten taas minulle, huonot vitsit viuhuvat ilmassa ja nauru raikaa. Lisää viiniä. Vielä lasillinen. Lisää asianajajia liittyy seuraan, tupakka-aski kiertää pöydässä. Poltamme ulkona, vielä toisenkin, ei ei, anna kun minä ostan lisää, etten pummi koko ajan sinulta, kaivetaan rahaa taskusta ja ahtaudutaan yläkerran baaritiskin ääreen ostamaan aski ja Marlboro Lightseja ei ole, vain Cameleita, mutta mitä väliä sillä nyt on, joo otetaan hei vähän lisää viiniä, ja taas lasillinen ja toinen ja sitten vielä yksi, sitten jonkinlaisia tahmaisia ja tummia shotteja, ja huone ja puheensorina ja vitsit kieppuvat ympärilläni aina vain hurjempaa vauhtia. Kun Veriappelsiini alkaa, alkaa myös loputtomalta tuntuva kapakkakierrosten, juotujen drinkkien ja poltettujen savukkeiden ketju. Tapahtumien keskipisteessä – ja hyvin usein myös kapakkakierroksilla – on asianajaja Alison, jonk…

Olimme seisseet samassa kohdassa Karlin kanssa 17 vuotta sitten, hiipineet läpi pimeän aulan. Yö oli kuuma ja sirkat sirittivät Puolalanmäen pensaissa. Ilmassa tuoksuivat puutarhan jasmikkeet ja kärsimyskukat. "Dioraama on pienoismallien rakentamisen äärimmäinen muoto, jossa malleille on rakennettu myös autenttinen ympäristö. Dioraama on kuin kolmiulotteinen taidemaalaus." (Pienoismallit.net.)

Anna-Kaari Hakkaraisen käsissä Dioraamasta muotoutuu dioraama, joka laajenee moniin suuntiin. Kerronta luo vahvoja mielikuvia ja saa mielen täydentämään kerrottua, tarinan aukkoja. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin katselisi kuvia – romaani on voimakkaan visuaalinen.

Useimmiten toistuu kuva Juliasta, joka on asettunut lumen saartamaan hotelliin. Hotellissa nainen tarkastelee elettyä elämäänsä ja erityisesti hän muistelee Karlia, jonka kanssa vietti yhteisiä hetkiä vuosia sitten.
Tulin tänne, koska minun on löydettävä hiljaisuus. Hiljaisuuden keskellä Julia muistaa, haluaa edetä järjestykses…

Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.
Cristina Sandun romaani Vesileikit kertoo kuudesta tytöstä, jotka kasvavat naisiksi. Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia. He jakavat lapsuuden, kasvavat yhdessä nuoriksi naisiksi. Kasvun vuosia leimaavat vesileikit, uintiretket joelle.

Kahden joen välisellä maapalalla elävät tytöt alkavat vesileikkien myötä haaveilla jostain suuremmasta. Mihin haaveet tytöt veivät, se selviää kuudesta tarinasta, joissa kussakin näkökulma on yhden tytön vuorollaan. Novellimaisia tarinoita yhdistävät kuvaukset vuosien takaisista vesileikeistä.

Romaanin nimi Vesileikit voisi vihjata hyvinkin jostain kepeästä, leikkisästä. Välähdy…