"Tästä satimesta ei pääsisi kuin kirjoittamalla, kirjoittamalla itselleen toisen ruumiin, joka ei vanhenisi niin kuin tämä. Hänen ristiriitansa: keho antoi rytmin, taivas sanat, epäsuhtainen pakkoavioliitto. Mutta tänään ei olisi aikaa vilkaistakaan vihkoihin, vaikka kuinka säkeet ja tragedian sankarittaret pyristelivät ihon alla. Jokainen päivä, jona ei voinut avata vihkoa, oli pois pilattu."
Riikka Pelon Finlandia-ehdokkaaksi valittu romaani Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisrunoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista. Tarinalla on todellisuuspohjansa, mutta kirjailija on käyttänyt kaunokirjallista vapauttaan kertomuksen kokoamisessa.
Romaani kertoo elokuusta 1923 Marinan näkökulmasta, kun hän on tyttärensä kanssa maanpaossa Tšekkoslovakiassa. Lisäksi romaani sijoittuu vuosille 1939 ja 1941 Neuvostoliittoon, näkökulma on pääasiassa Ariadnan. Tällöin koko perhe on asettunut takaisin kotimaahansa vietettyään välillä aikaa myös Pariisissa, jossa sekä Ariadna että hänen isänsä Sergei Efron työskentelivät Neuvostoliiton tiedustelupalvelun laskuun. Pariisin-vuosiin romaanissa palataan takaumina.
Marinan ja Ariadnan suhde on kompleksinen, ja äidin ja tyttären eroavaisuuksia korostaa esimerkiksi suhtautuminen politiikkaan. Kun tytär palvelee Neuvostoliittoa, haluaa äiti sulkea silmänsä politiikalta ja ajatella omalla tavallaan. Äiti haluaisi tyttärestään kirjailijan, mutta lapsi-Ariadna sanoo haluavansa olla vain tavallinen lapsi. Kielityöläinen hänestä kuitenkin tulee, sillä hän työskentelee aikuisena toimittajana.
Pariisin-vuosia leimaavat työskenteleminen tiedustelupalvelussa ja odottaminen. Ariadna saa vihdoin, riittävän vakuuttavasti ja kauan kotimaataan Neuvostoliittoa Pariisissa palveltuaan, luvan palata kotimaahan. Hän kokee "pelastuvansa Euroopan tulevaisuudelta", huomaa muissa nuorissa kateutta, he kun joutuvat vielä malttamattomina odottamaan matkustuslupaa. Kotimaa nähdään haavemaana, johon on pakko päästä takaisin:
Pelon romaanista on blogeissa pidetty paljon. Esimerkiksi Jaana, Sabina, Anneli, Leena, Päivi ja Annika K. ovat teosta kiitelleet. Itse en kuitenkaan voi sanoa kirjasta varauksetta pitäneeni. Ajatukseni on sanoiksi pukenut Katja: hänen laillaan en kokenut kirjaa omakseni. Varsinkin alkuun minulla oli suuria käynnistysvaikeuksia, pidin romaania turhan raskaana. Vaikka aikanaan tarina kyllä lähti vetämään niin, että loppu oli pakko lukea yhdeltä istumalta, en syttynyt sille niin suuresti kuin moni muu. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla, kun olin ehtinyt lukea monta ylistävää arviota ennen romaaniin tarttumista. Jonkin verran minua myös häiritsivät turhan monet lyöntivirheet, jotka olisi saatu tarkalla oikoluvulla kuriin.
Mutta pakko on myöntää, että kyllä Riikka Pelo osaa kirjoittaa. Romaanin kieli on kaunista ja rakenne proosarunomaisine osuuksineen tuo lukemiseen rytmiä. Tarina on julman kaunis ja siitä voi lukea esille monia eri teemoja, kuten äidin ja tyttären välinen suhde, valta, rakkaus ja sen kaipuu, kirjoittaminen… Vaikkei Jokapäiväinen elämämme nouse omalle suosikkilistalleni, en kadu sen lukemista.
 |
| Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) 522 sivua |
Riikka Pelon Finlandia-ehdokkaaksi valittu romaani Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisrunoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista. Tarinalla on todellisuuspohjansa, mutta kirjailija on käyttänyt kaunokirjallista vapauttaan kertomuksen kokoamisessa.
Romaani kertoo elokuusta 1923 Marinan näkökulmasta, kun hän on tyttärensä kanssa maanpaossa Tšekkoslovakiassa. Lisäksi romaani sijoittuu vuosille 1939 ja 1941 Neuvostoliittoon, näkökulma on pääasiassa Ariadnan. Tällöin koko perhe on asettunut takaisin kotimaahansa vietettyään välillä aikaa myös Pariisissa, jossa sekä Ariadna että hänen isänsä Sergei Efron työskentelivät Neuvostoliiton tiedustelupalvelun laskuun. Pariisin-vuosiin romaanissa palataan takaumina.
Marinan ja Ariadnan suhde on kompleksinen, ja äidin ja tyttären eroavaisuuksia korostaa esimerkiksi suhtautuminen politiikkaan. Kun tytär palvelee Neuvostoliittoa, haluaa äiti sulkea silmänsä politiikalta ja ajatella omalla tavallaan. Äiti haluaisi tyttärestään kirjailijan, mutta lapsi-Ariadna sanoo haluavansa olla vain tavallinen lapsi. Kielityöläinen hänestä kuitenkin tulee, sillä hän työskentelee aikuisena toimittajana.
Pariisin-vuosia leimaavat työskenteleminen tiedustelupalvelussa ja odottaminen. Ariadna saa vihdoin, riittävän vakuuttavasti ja kauan kotimaataan Neuvostoliittoa Pariisissa palveltuaan, luvan palata kotimaahan. Hän kokee "pelastuvansa Euroopan tulevaisuudelta", huomaa muissa nuorissa kateutta, he kun joutuvat vielä malttamattomina odottamaan matkustuslupaa. Kotimaa nähdään haavemaana, johon on pakko päästä takaisin:
"Neuvostoliitto, jossa suurin osa Kotiinpaluun liiton ympärille kerääntyneistä nuorista ei ollut koskaan elänyt, oli meille kaikille satumainen ihmemaa, jossa jokaisella olisi paikkansa, oikeutensa, vapautensa, toisin kuin Pariisissa, siellä olimme aina toisen luokan kansalaisia. Niin kauan kuin muistin olin jakanut isän kanssa unelman paluusta Moskovaan, me olimme sentään eläneet siellä, se oli meidän ainoa ja oikea kotikaupunkimme, minun syntymäkaupunkini."Paluu ei kuitenkaan ole helppo. Pariisista ostetut hienot vaatteet jäävät kaappiin pölyttymään, sillä "länsimaisia mallinukkeja" ei Moskovassa haluta nähdä. Emigranttitaustaakin katsotaan karsaasti, eikä elämässä eteneminen käy vaivatta:
"Tein parhaani, joka päivä, tullakseni uudeksi ihmiseksi, neuvostoihmiseksi, mittojen mukaiseksi, kelvatakseni tälle järjestelmälle, joka oli paras kaikista."Parhaansa tekeminen ei kuitenkaan välttämättä riitä maailmassa, jossa jokainen tarkkailee lähimmäisiään ja on valmis raportoimaan näkemästään tiedustelupalvelulle.
Pelon romaanista on blogeissa pidetty paljon. Esimerkiksi Jaana, Sabina, Anneli, Leena, Päivi ja Annika K. ovat teosta kiitelleet. Itse en kuitenkaan voi sanoa kirjasta varauksetta pitäneeni. Ajatukseni on sanoiksi pukenut Katja: hänen laillaan en kokenut kirjaa omakseni. Varsinkin alkuun minulla oli suuria käynnistysvaikeuksia, pidin romaania turhan raskaana. Vaikka aikanaan tarina kyllä lähti vetämään niin, että loppu oli pakko lukea yhdeltä istumalta, en syttynyt sille niin suuresti kuin moni muu. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla, kun olin ehtinyt lukea monta ylistävää arviota ennen romaaniin tarttumista. Jonkin verran minua myös häiritsivät turhan monet lyöntivirheet, jotka olisi saatu tarkalla oikoluvulla kuriin.
Mutta pakko on myöntää, että kyllä Riikka Pelo osaa kirjoittaa. Romaanin kieli on kaunista ja rakenne proosarunomaisine osuuksineen tuo lukemiseen rytmiä. Tarina on julman kaunis ja siitä voi lukea esille monia eri teemoja, kuten äidin ja tyttären välinen suhde, valta, rakkaus ja sen kaipuu, kirjoittaminen… Vaikkei Jokapäiväinen elämämme nouse omalle suosikkilistalleni, en kadu sen lukemista.
Tämän kirjan lukeminen sekä kiehtoo että vähän kauhistuttaa minua. Odottelen yhä sopivaa fiilistä kirjan lukemiselle. Ei taida tosiaan olla niitä kevyimpiä teoksia.
VastaaPoistaEi tosiaan ole. Vähän ristiriitainen olo tästä jäi, kun niin monet ovat kirjasta paljon tykänneet. Mutta ei tietenkään voi tietää, ennen kuin itse lukee. :)
VastaaPoistaOi, minulle tämä kirja on niin iso tapaus, että kun listaan viiden blogivuoteni TOP20, Pelon kirja on siellä etuoikeutettuna. Niin huippua kaikeltaan, että...tämän kirjan jälki on sydämeeni tatuoitu.
VastaaPoistaLeena, ihanaa kuulla! Vaikka kirja ei tosiaan minuun niin suurta vaikutusta tehnytkään, olen aina iloinen, kun joku teos vakuuttaa lukijansa. :)
Poista