"Älä lähde pois.
Mutta Sebastian lähtee, Sebastian lähtee aina. Ensin lyseoon, sitten sotaan, palaa ja lähtee taas. Ja Karen on se joka jää tänne saarelle. Hänelle sanotaan että hän on onnekas, ettei joudu kokemaan sitä mitä miehet. Että hän saa olla kotona ja turvassa. Että hänen vuokseen miehet taistelevat, että he voisivat palata kotiin Karenin lämmittämän lieden luo, kävellä hänen valkaisemillaan matoilla, syödä hänen kalasoppaansa, mutta Karen tekisi mitä vain jos voisi myös lähteä. Olla se jota odotetaan palaavaksi."
Leena Parkkisen Galtbystä länteen -romaanin päähenkilö on kahdeksankymppinen Karen, joka haluaa selvittää menneisyyteen liittyvän arvoituksen. 65 vuoden takaisen arvoituksen takia hän matkaa saaristoon kotitaloonsa, josta hän nuorena niin kiihkeästi halusi pois. Mukaan tarttuu nuori nainen, iranilaistaustainen Azar, joka on viimeisillään raskaana ja pakenee velkojaansa.
Romaani liikkuu eri aikatasoilla, 1930- ja -40-luvulla sekä nykyajassa. Menneisyyden tapahtumat avaavat Karenin lapsuutta ja nuoruutta ja erityisesti traagista tapahtumaa, jonka Karen haluaa nykyajassa selvittää: ikätoveri Kerstin kuolemaa. Vuonna 1947 joku kuristi Kerstin ja työnsi hänet mereen. Murhasta syytetään Karenin veljeä Sebastiania, mutta Karen ei suostu veljensä syyllisyyteen uskomaan.
Sebastian, jota ei enää nykyajassa ole, on hyvin vahvasti läsnä romaanissa. Sisaren rakkaus veljeään kohtaan on jopa hieman yliampuvaa: veljen veroista miestä ei ole eikä tule. Mutta yksi vika veljessä on: hän jättää Karenin kerta toisensa jälkeen yksin. Tämä heijastuu myöhemmin Karenin elämään. Kun hän pohtii, mitä yhteistä on ollut hänen elämänsä miehissä, joita hän on rakastanut tai joiden kanssa hän on mennyt naimisiin, romaanissa todetaan: "Ei Karen pitänyt heitä rohkeina, sitä he eivät olleet, ei sankareina. Monet heistä olivat suurista puheista huolimatta varsin mitättömiä miehiä. Mutta he pysyivät hengissä, he elivät vanhoiksi, he eivät kuolleet ja jättäneet Karenia yksin. Siksi Karen heidät oli valinnut." Yksinäisyyden teema näkyy romaanissa useaan otteeseen. Kun Karenin ja Sebastianin äiti kuolee, isä sulkeutuu työhuoneeseensa ja jättää tyttärensä suremaan yksin, vaikka Karen hakkaa ovea ja haluaa päästä sisälle: "'Entä minä', Karen huutaa. 'Eikö kukaan kysy haluanko minä, että minut jätetään yksin.'" Veljen muutettua pois kotoa ja äidin kuoltua Karen välttelee isäänsä, joka yrittää hukuttaa surunsa alkoholiin. Isä ja tytär eivät kohtaa vaan ovat suuressa talossa kovin yksin.
Karen on romaanissa vahva naishahmo, joka jo nuorena puolustaa veljeään, joka on liian kaunis, liian erilainen pieneen saarelaisyhteisöön. Hän ei välitä siitä, mitä puhutaan, vaan tekee asiat oman tahtonsa mukaan. Ensimmäinen avioliittokin kestää vuosia lähinnä vain anopin kiusaksi. "Avioeron jälkeen oli tullut se eräs kuvataiteilija, se ei ollut kestänyt pitkään. Silloin hän oli kuvitellut olleensa rakastunut, käynyt tansseissa, käyttäytynyt pitkästä aikaa niin kuin nuoret ihmiset käyttäytyvät vaikka entinen anoppi oli käskenyt lakata olemasta naurettava. Anoppi ei ymmärtänyt, että Karen oli kulkenut jo silloin niin pitkän matkan siitä ujosta saaristolaistytöstä murhaajan sisareksi, eikä hän enää välittänyt. Ei tarpeeksi. Ihmiset olivat kuiskutelleet Karenista jo pahimmat, siihen verrattuna liian lyhyen hameen käyttäminen oli skandaaleista pienin." Romaanin päähenkilö seuraa äitinsä opetusta: "Mitä ikinä tapahtuukin, hieno nainen istuu hansikkaat kädessä, selkä suorana eikä anna puheiden vaivata itseään."
Eikä veljen syyttömyyden selvittämisessäkääm lopulta ole kyse siitä, mitä ihmiset puhuvat, sillä lähes kaikki murhasta tietävät ovat jo kuolleet. Ennemminkin on kysymys siitä, että Karen haluaa selvittää tapahtumien kulun itselleen. Ja sen hän tekeekin, mutta mitään dramaattista tiedosta ei vaikuta seuraavan. Ylipäätään kirjan loppu jää mielestäni hieman latteaksi, vaikka Parkkinen rakentaakin sujuvasti jännitettä tarinaan varsinkin siinä vaiheessa, kun Azarin velkoja löytää tiensä naisten jäljille.
Kirja on kelpo lukuromaani ja osoittaa, että Leena Parkkinen on taitava kirjoittaja, jolta on lupa tulevaisuudessa odottaa vielä paljon. Aivan esikoisromaanin Sinun jälkeesi, Max tasolle tämä romaani ei yllä, mutta pidin silti tästäkin.
Galtbystä länteen -romaania on blogeissa arvioitu runsaasti. Esimerkiksi Sara (P.S. Rakastan kirjoja), Katri (La petite lectrice), Jenni (Koko lailla kirjallisesti) ja Katja (Lumiomena) ovat kirjasta kirjoittaneet.
Mutta Sebastian lähtee, Sebastian lähtee aina. Ensin lyseoon, sitten sotaan, palaa ja lähtee taas. Ja Karen on se joka jää tänne saarelle. Hänelle sanotaan että hän on onnekas, ettei joudu kokemaan sitä mitä miehet. Että hän saa olla kotona ja turvassa. Että hänen vuokseen miehet taistelevat, että he voisivat palata kotiin Karenin lämmittämän lieden luo, kävellä hänen valkaisemillaan matoilla, syödä hänen kalasoppaansa, mutta Karen tekisi mitä vain jos voisi myös lähteä. Olla se jota odotetaan palaavaksi."
 |
| Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (Teos 2013) 339 sivua |
Leena Parkkisen Galtbystä länteen -romaanin päähenkilö on kahdeksankymppinen Karen, joka haluaa selvittää menneisyyteen liittyvän arvoituksen. 65 vuoden takaisen arvoituksen takia hän matkaa saaristoon kotitaloonsa, josta hän nuorena niin kiihkeästi halusi pois. Mukaan tarttuu nuori nainen, iranilaistaustainen Azar, joka on viimeisillään raskaana ja pakenee velkojaansa.
Romaani liikkuu eri aikatasoilla, 1930- ja -40-luvulla sekä nykyajassa. Menneisyyden tapahtumat avaavat Karenin lapsuutta ja nuoruutta ja erityisesti traagista tapahtumaa, jonka Karen haluaa nykyajassa selvittää: ikätoveri Kerstin kuolemaa. Vuonna 1947 joku kuristi Kerstin ja työnsi hänet mereen. Murhasta syytetään Karenin veljeä Sebastiania, mutta Karen ei suostu veljensä syyllisyyteen uskomaan.
Sebastian, jota ei enää nykyajassa ole, on hyvin vahvasti läsnä romaanissa. Sisaren rakkaus veljeään kohtaan on jopa hieman yliampuvaa: veljen veroista miestä ei ole eikä tule. Mutta yksi vika veljessä on: hän jättää Karenin kerta toisensa jälkeen yksin. Tämä heijastuu myöhemmin Karenin elämään. Kun hän pohtii, mitä yhteistä on ollut hänen elämänsä miehissä, joita hän on rakastanut tai joiden kanssa hän on mennyt naimisiin, romaanissa todetaan: "Ei Karen pitänyt heitä rohkeina, sitä he eivät olleet, ei sankareina. Monet heistä olivat suurista puheista huolimatta varsin mitättömiä miehiä. Mutta he pysyivät hengissä, he elivät vanhoiksi, he eivät kuolleet ja jättäneet Karenia yksin. Siksi Karen heidät oli valinnut." Yksinäisyyden teema näkyy romaanissa useaan otteeseen. Kun Karenin ja Sebastianin äiti kuolee, isä sulkeutuu työhuoneeseensa ja jättää tyttärensä suremaan yksin, vaikka Karen hakkaa ovea ja haluaa päästä sisälle: "'Entä minä', Karen huutaa. 'Eikö kukaan kysy haluanko minä, että minut jätetään yksin.'" Veljen muutettua pois kotoa ja äidin kuoltua Karen välttelee isäänsä, joka yrittää hukuttaa surunsa alkoholiin. Isä ja tytär eivät kohtaa vaan ovat suuressa talossa kovin yksin.
Karen on romaanissa vahva naishahmo, joka jo nuorena puolustaa veljeään, joka on liian kaunis, liian erilainen pieneen saarelaisyhteisöön. Hän ei välitä siitä, mitä puhutaan, vaan tekee asiat oman tahtonsa mukaan. Ensimmäinen avioliittokin kestää vuosia lähinnä vain anopin kiusaksi. "Avioeron jälkeen oli tullut se eräs kuvataiteilija, se ei ollut kestänyt pitkään. Silloin hän oli kuvitellut olleensa rakastunut, käynyt tansseissa, käyttäytynyt pitkästä aikaa niin kuin nuoret ihmiset käyttäytyvät vaikka entinen anoppi oli käskenyt lakata olemasta naurettava. Anoppi ei ymmärtänyt, että Karen oli kulkenut jo silloin niin pitkän matkan siitä ujosta saaristolaistytöstä murhaajan sisareksi, eikä hän enää välittänyt. Ei tarpeeksi. Ihmiset olivat kuiskutelleet Karenista jo pahimmat, siihen verrattuna liian lyhyen hameen käyttäminen oli skandaaleista pienin." Romaanin päähenkilö seuraa äitinsä opetusta: "Mitä ikinä tapahtuukin, hieno nainen istuu hansikkaat kädessä, selkä suorana eikä anna puheiden vaivata itseään."
Eikä veljen syyttömyyden selvittämisessäkääm lopulta ole kyse siitä, mitä ihmiset puhuvat, sillä lähes kaikki murhasta tietävät ovat jo kuolleet. Ennemminkin on kysymys siitä, että Karen haluaa selvittää tapahtumien kulun itselleen. Ja sen hän tekeekin, mutta mitään dramaattista tiedosta ei vaikuta seuraavan. Ylipäätään kirjan loppu jää mielestäni hieman latteaksi, vaikka Parkkinen rakentaakin sujuvasti jännitettä tarinaan varsinkin siinä vaiheessa, kun Azarin velkoja löytää tiensä naisten jäljille.
Kirja on kelpo lukuromaani ja osoittaa, että Leena Parkkinen on taitava kirjoittaja, jolta on lupa tulevaisuudessa odottaa vielä paljon. Aivan esikoisromaanin Sinun jälkeesi, Max tasolle tämä romaani ei yllä, mutta pidin silti tästäkin.
Galtbystä länteen -romaania on blogeissa arvioitu runsaasti. Esimerkiksi Sara (P.S. Rakastan kirjoja), Katri (La petite lectrice), Jenni (Koko lailla kirjallisesti) ja Katja (Lumiomena) ovat kirjasta kirjoittaneet.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!