Wivi sulkee silmänsä ja kuvittelee talon mielessään – ja se auttaa, hetken päästä päänsisäinen usva hälvenee, ja hän näkee, miten rakennuksen plaani on pääosin suorakaiteen mallinen, mutta perussymmetrian hajottaisivat toisella pitkällä sivulla oleva puolipyöreä lasikuisti ja vastakkaiselle sivulle sijoittuva avokuisti. Rytmi! Se tuo rytmin rakennukseen ja samalla valoa ja avaruutta.
Pirkko Soinisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet päähenkilö on todellinen ihminen, vuosina 1872–1966 elänyt Wivi Lönn, ensimmäinen merkittävä suomalainen naisarkkitehti. Kaunokirjallisin keinoin Soininen rakentaa kuvan edelläkävijän elämästä aina lapsuudesta 1930-luvulle saakka. Lopusta löytyy vielä tärkeiden vuosilukujen aikajana.
Romaani on rakenteeltaan episodimainen ja varsinkin alussa rikkonaisuus tuntuu hieman liialliselta. Myöhemmin teksti eheytyy tai sitten rytmiin vain tottuu, ja mielelläni asetun tarkastelemaan sitä, miten töihinsä paneutuva arkkitehti suunnittelee koulun toisensa jälkeen ja jättää kädenjälkensä myös muunlaisiin rakennuksiin.
Työn ohella on tärkeää myös yksityiselämä. Suhde äitiin on läheinen, ajoittain äiti tosin on liiankin lähellä ja haluaa vaikuttaa tyttärensä elämäntapaan ja valintoihin. Kun Wivi löytää sielunkumppaninsa Hanna Parviaisesta, on äidillä nieleskeltävää. Wivin ja Hannan välistä suhdetta Soininen kuvaa hienovaraisesti, turhia alleviivaamatta.
Kiehtovaa tarinassa on sekin, miten matkat ovat Wiville tärkeitä ja merkityksellisiä. Hannaa on ensin vaikea saada mukaan, mutta kun nainen innostuu, tulee ulkomaanmatkoista naisille yhteisiä kokemuksia.
Wivi Lönnin tarina on kuvaus aikaansa edellä olevan naisen elämästä. Ajankuva vakuuttaa ja paikoin hämmästyn, kuinka moderni Lönn otteissaan on. Hän joutuu kohtaamaan pitkin uraansa ennakkoluuloja ja vakuuttamaan tämän tästä, että hän tietää, mitä tekee. Ja kaunista jälkeä Lönn tekeekin, se näkyy esimerkiksi Jyväskylässä ja Tampereella monin paikoin. Oman lisänsä lukemiseen toikin se, että keskisuomalaisena saatoin nähdä Lönnin suunnittelemia rakennuksia mielessäni samoin kuin alueen, jossa Wivi Jyväskylässä asui.
Romaanin nimi on kaunis ja kuvaa hyvin Lönnin missiota antaa rakennuksissaan valolle tilaa. Kaunista on myös Soinisen käyttämä kieli, jonka äärelle sopii pysähtyä, kuten Lönnin elämän äärelle muutoinkin. Tarina ei vie mukanaan aivan sillä intensiteetillä, jota odotin, mutta kaunis valo kirjan kansien sulkeuduttua mieleen ainakin jää.
Valo Kaukajärven kartanossa, valo Jyväskylän kaupunginkirjastossa, valo Ebenser-kodissa, valo Estonia-teatterissa. Valo tässä pappilassa. Aina hän mietti valoa, valon väriä, kirkkautta ja polarisaatiota.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Pirkko Soinisen romaanin ovat lukeneet myös ainakin Anneli, Tuija, Katja ja Riitta.
Helmet 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.
Kiva, kun sinäkin tykkäsit. Tämä oli minulle tosi hyvä lukukokemus. Jo se, että opin paljon uutta suomalaisesta arkkitehtuurista, oli iso juttu. Ja sitten se, että sai nauttia Soinisen kauniista kielestä.
VastaaPoistaArkkitehtuuri tulee tässä kiinnostavasti esille, ja Soininen tosiaan kirjoittaa kauniisti. Mielenkiinnolla odotan, mitä muuta kirjallisuutta Lönn-kirjallisuutta julkaistaan nyt, kun juhlavuosi on tulossa.
Poista