"A decade after that terrible year, everything had turned upside down. For the rest of the world, 1976 was a topsy-turvy time, too, culminating in an unusually cold winter and strange headlines: Snow Falls on Miami. Lydia was fifteen and a half, and winter break had just begun. In five months she would be dead."
Lydian kuolemasta seuraa monenlaisia asioita. Kuin järven rikkumaton pinta on ollut myös Leen perheen hillitty julkisivu. Lydia oli onnellinen, sanoo tytön äiti Marilyn, kun poliisit epäilevät kuolemaa itsemurhaksi. Marilyn päättää, että hänen on saatava tietää täsmälleen, mitä tapahtui, mikä johti traagiseen murhenäytelmään. Mutta kuolema on armoton ja tarjoaa selitysten sijaan vain hiljaisuutta. Lisäksi se ajaa perheen uudenlaiseen tilanteeseen, josta kukin pyrkii selviytymään tavallaan. Lydian pikkusisko Hannah hiljaa tarkkaillen, kuten hänen tapansa on, isoveli Nath epäillen naapurin Jackia ja isä James ajautuen kauemmas kodistaan. Äiti Marilyn haluaa epätoivoisesti saattaa jonkun vastuuseen tyttärensä kuolemasta, sillä hän uskoo tunteneensa tyttärensä hyvin ja tietävänsä, että tämä ei olisi itse päättänyt kuolla. Mutta voiko ketään lopulta tuntea täydellisesti?
Tarinassa lukija tietää lopulta enemmän kuin Lydian perhe, joka joutuu tunnustamaan kuoleman lopullisuuden. Ulkopuolisena lukija näkee enemmän ja ymmärtää perheen sisäistä dynamiikkaa, joka on ollut rikkoutumassa jo ennen tragediaa. Lydia on ollut perheen suosikkityttö, jonka on odotettu toteuttavan erityisesti äitinsä unelmat, jotka jäivät ajan ja perheen jalkoihin. Marilyn olisi halunnut olla jotain muuta kuin esiliinaan pukeutunut perheenäiti aikana, jolloin sukupuolten välinen tasa-arvo oli kaukana nykyisestä. Marilynin äidiltään saama keittokirja muotoutuu motiiviksi, odotusten ja haaveiden välisen kuilun symboliksi, jonka Lydiakin tunnistaa. Pitääkseen perheen koossa Lydia ajautuu vastaamaan äitinsä toiveisiin ja sysää samalla veljensä ja sisarensa sivuun, kun kaikki huomio kohdistuu häneen. Samalla hänellä on omia salaisuuksiaan ja salaisia toiveitaan, joille ei ole tilaa, ja samalla hän turvautuu vahvasti veljeensä, joka jakaa yhteisen kokemuksen perheestä.
Lydia ei kuitenkaan ole vain äitinsä toiveiden toteuttaja, vaan omia odotuksiaan häneen kohdistaa myös isä, Kiinasta Amerikkaan muuttaneen poika. Isän hartioilla painaa tunne omasta erilaisuudesta, joka ei katoa missään tilanteessa vaan paistaa kasvoilta aina ja ikuisesti. Perheen lasten ulkonäkö kertoo heidänkin olevan muuta kuin tavallisia amerikkalaisia, ja pienessä ohiolaisessa kaupungissa isä ja lapset erottuvat joukosta. Eikä isä haluaisi muuta kuin sulautua joukkoon, ja lastensa hän toivoo toteuttavan amerikkalaista unelmaa, olevan kuin muut. Silti kulttuurinen erilaisuus on läsnä myös hänen avioliitossaan hyvin voimakkaasti.
Everything I never told you puhuu hienovaraisesti perheestä, ystävyydestä ja ihmissuhteista, mutta myös yksinäisyydestä, hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ja toteutumattomista unelmista. Romaani kuvaa myös yhteiskuntaa pohtien, millainen tulee olla, jotta olisi "oikeanlainen", vallitsevien ihanteiden mukainen. Tarina muodostaa lähes kyynisen kuvan sukupolvien ketjusta ja siitä, miten taustamme vaikuttavat vanhemmuuteemme, kuinka me vanhempina siirrämme huomaamattamme lapsiimme kokemuksiamme ja unelmiamme, ja pahimmillaan teemme niistä taakkoja, jotka tuntuvat lähes mahdottomilta kantaa. Romaani ei kuitenkaan tuomitse vaan toteaa tapahtuneen ja antaa lukijan päättää. Leen perhe ei ole mitenkään erityisen omituinen vaan pikemminkin varsin tavallinen, ja siksi tarina tulee lähelle ja pakottaa ajattelemaan omia valintoja ja omaa vanhemmuutta.
Everything I never told you on hieno, melankolinen kertomus perheen sisäisistä ristiriidoista, jotka ulkopuolisen on osallisia helpompi nähdä. Niinhän se usein menee: kun asiat ovat liian lähellä, on niitä vaikea hahmottaa, mutta sivusta katsojalle ratkaisevat kohdat voivat olla hyvinkin selkeitä. Romaani ei kuitenkaan ole vain surullinen vaan siinä on myös lohdullista valoa, kuin auringonsäteen heijastuksia järven tyynellä pinnalla. Lydian ja hänen perheensä tarina on kerrottu kauniisti ja niin sydämeen käyvästi, että kirjan päätyttyä on hetkeen vaikea ryhtyä lukemaan mitään muuta.
Olen kiitollinen Ompulle, jonka postauksen myötä tulin tämän kirjan lukemistooni valinneeksi.
 |
| Celeste Ng: Everything I never told you (Blackfriars 2014) 297 sivua |
Lydia is dead. But they don't know this yet. 1977, May 3, six thirty in the morning, no one knows anything but this innocuous fact: Lydia is late for breakfast.Jo Everything I never told you -romaanin ensimmäiset virkkeet pysäyttävät ja vetävät mukaansa. Lukija tietää ensi hetkillä enemmän kuin Leen perhe, joka aloittaa tavallista päiväänsä: isä on jo matkalla töihin, kun äiti ja sisarukset Nathan ja Hannah ovat heräilleet ja odottavat Lydiaa liittymään heidän seuraansa aamiaiselle. Vähitellen selviää, että Lydian aamiainen odottaa turhaan, ja myöhemmin selviää, että tyttö on hukkunut läheiseen järveen.
Lydian kuolemasta seuraa monenlaisia asioita. Kuin järven rikkumaton pinta on ollut myös Leen perheen hillitty julkisivu. Lydia oli onnellinen, sanoo tytön äiti Marilyn, kun poliisit epäilevät kuolemaa itsemurhaksi. Marilyn päättää, että hänen on saatava tietää täsmälleen, mitä tapahtui, mikä johti traagiseen murhenäytelmään. Mutta kuolema on armoton ja tarjoaa selitysten sijaan vain hiljaisuutta. Lisäksi se ajaa perheen uudenlaiseen tilanteeseen, josta kukin pyrkii selviytymään tavallaan. Lydian pikkusisko Hannah hiljaa tarkkaillen, kuten hänen tapansa on, isoveli Nath epäillen naapurin Jackia ja isä James ajautuen kauemmas kodistaan. Äiti Marilyn haluaa epätoivoisesti saattaa jonkun vastuuseen tyttärensä kuolemasta, sillä hän uskoo tunteneensa tyttärensä hyvin ja tietävänsä, että tämä ei olisi itse päättänyt kuolla. Mutta voiko ketään lopulta tuntea täydellisesti?
Tarinassa lukija tietää lopulta enemmän kuin Lydian perhe, joka joutuu tunnustamaan kuoleman lopullisuuden. Ulkopuolisena lukija näkee enemmän ja ymmärtää perheen sisäistä dynamiikkaa, joka on ollut rikkoutumassa jo ennen tragediaa. Lydia on ollut perheen suosikkityttö, jonka on odotettu toteuttavan erityisesti äitinsä unelmat, jotka jäivät ajan ja perheen jalkoihin. Marilyn olisi halunnut olla jotain muuta kuin esiliinaan pukeutunut perheenäiti aikana, jolloin sukupuolten välinen tasa-arvo oli kaukana nykyisestä. Marilynin äidiltään saama keittokirja muotoutuu motiiviksi, odotusten ja haaveiden välisen kuilun symboliksi, jonka Lydiakin tunnistaa. Pitääkseen perheen koossa Lydia ajautuu vastaamaan äitinsä toiveisiin ja sysää samalla veljensä ja sisarensa sivuun, kun kaikki huomio kohdistuu häneen. Samalla hänellä on omia salaisuuksiaan ja salaisia toiveitaan, joille ei ole tilaa, ja samalla hän turvautuu vahvasti veljeensä, joka jakaa yhteisen kokemuksen perheestä.
Lydia ei kuitenkaan ole vain äitinsä toiveiden toteuttaja, vaan omia odotuksiaan häneen kohdistaa myös isä, Kiinasta Amerikkaan muuttaneen poika. Isän hartioilla painaa tunne omasta erilaisuudesta, joka ei katoa missään tilanteessa vaan paistaa kasvoilta aina ja ikuisesti. Perheen lasten ulkonäkö kertoo heidänkin olevan muuta kuin tavallisia amerikkalaisia, ja pienessä ohiolaisessa kaupungissa isä ja lapset erottuvat joukosta. Eikä isä haluaisi muuta kuin sulautua joukkoon, ja lastensa hän toivoo toteuttavan amerikkalaista unelmaa, olevan kuin muut. Silti kulttuurinen erilaisuus on läsnä myös hänen avioliitossaan hyvin voimakkaasti.
Everything I never told you puhuu hienovaraisesti perheestä, ystävyydestä ja ihmissuhteista, mutta myös yksinäisyydestä, hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ja toteutumattomista unelmista. Romaani kuvaa myös yhteiskuntaa pohtien, millainen tulee olla, jotta olisi "oikeanlainen", vallitsevien ihanteiden mukainen. Tarina muodostaa lähes kyynisen kuvan sukupolvien ketjusta ja siitä, miten taustamme vaikuttavat vanhemmuuteemme, kuinka me vanhempina siirrämme huomaamattamme lapsiimme kokemuksiamme ja unelmiamme, ja pahimmillaan teemme niistä taakkoja, jotka tuntuvat lähes mahdottomilta kantaa. Romaani ei kuitenkaan tuomitse vaan toteaa tapahtuneen ja antaa lukijan päättää. Leen perhe ei ole mitenkään erityisen omituinen vaan pikemminkin varsin tavallinen, ja siksi tarina tulee lähelle ja pakottaa ajattelemaan omia valintoja ja omaa vanhemmuutta.
Everything I never told you on hieno, melankolinen kertomus perheen sisäisistä ristiriidoista, jotka ulkopuolisen on osallisia helpompi nähdä. Niinhän se usein menee: kun asiat ovat liian lähellä, on niitä vaikea hahmottaa, mutta sivusta katsojalle ratkaisevat kohdat voivat olla hyvinkin selkeitä. Romaani ei kuitenkaan ole vain surullinen vaan siinä on myös lohdullista valoa, kuin auringonsäteen heijastuksia järven tyynellä pinnalla. Lydian ja hänen perheensä tarina on kerrottu kauniisti ja niin sydämeen käyvästi, että kirjan päätyttyä on hetkeen vaikea ryhtyä lukemaan mitään muuta.
Olen kiitollinen Ompulle, jonka postauksen myötä tulin tämän kirjan lukemistooni valinneeksi.
Lueskelin oikein tosi varovasti vähän tätä arviotasi, koska meinasin lukea tämän itsekin. Vaikuttaa kuitenkin hyvältä, mutta täytynee valikoida oikea hetki tämän lukemiseen. Ei vaikuta sellaiselta jota kannattaa ruuhkabussissa kiireessä lukea..
VastaaPoistaMinusta oli ihanaa nyt pääsiäisen aikaan keskittyä tähän kunnolla. En usko, että kirja toimii kovin hyvin pienissä pätkissä ja toisaalta siinä on jotain, mikä imaisee puoleensa.
PoistaMutta onpas kiva, jos luet tämän. Kuulen sitten enemmän kuin mielelläni, mitä ajattelet.
Ilahduttaa kovasti, että tämä teos löytää lukijoita. Hienosti kuvaat Jonna tätä kirjaa, jossa tekijä olisi voinut sortua nin moneen ansaan, mutta vältti ne kaikki. Tässä, kuten sanot, perhedynamiikka on läsnä kaikissa muodoissan ja sisältä päin katsottuna sitä voi olla kovin sokea - joko tahallaan tai tahattomasti.
VastaaPoistaTämä on niitä kirjoja, joille lukijoita paljon soisi.
PoistaOn tosiaan totta, että tarinassa voisi ajaa karille monessa kohtaa. Niin ei kuitenkaan käy, vaan Ng osaa kuvata hienosti perhettä, joka kohtaa kauhean tragedian. Ajatuksia romaani herättää, paljon.