Siirry pääsisältöön

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

"Seurailimme Moikan rantamia pitkien merikasarmien luo, missä katukiveys vaihtui puulankuiksi ja askelet kumisivat syvinä. Pysähdyimme syömään aina samaan pieneen stolovajaan, jonka ikkunat olivat huurun peittämät ja jossa valkohattuinen myyjä paiskasi lautasemme tiskiin niin että borssi tai kaalikeitto loiskui. Kun lusikoimme soppaamme, halusin kysyä Lavrilta, jonka punatähtinen lakki lepäsi pöydällä välissämme, oliko hänellä täällä mitään, mistä ottaa kiinni."
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
(Otava 2014)
332 sivua
Kevättalvella 1922 Petrogradiin hiihtävät Ilja ja Klara Tuomi, jotka lähtevät aatteen perässä etsimään parempaa elämää rajan takaa. Taakse jäävät sukulaiset, ystävät, äidinkieli ja vanhat etunimet sekä kotimaa, joka oli kääntänyt selkänsä. Edessä näkyy tulevaisuus, jonka rakentamiseen työläinen voi osallistua.
Voi sanoa, että niin vähäpätöiset seikat kuin neula ja lanka ovat muuttaneet elämäni suuntaa melkein yhtä paljon kuin rakkaus mieheen ja päätös lähteä helmikuun hangille hiihtämään.
Muitakin suomalaisia on lähtenyt, ja suomalaiset löytävät toisensa. Elämä uudessa kotimaassa ei kuitenkaan - tietenkään - ole helppoa. Vallankumouksen ja suuren muutoksen jäjiltä on paljon tehtävää, eikä aatteen palo aina jaksa kantaa. Silti on jaksettava uurastaa ja katsottava eteenpäin, luotettava uuteen tulevaisuuteen. Katulapsia auttavalla Klaralla optimismia ja luottamusta riittää, mutta kirjan lopussa tarinaa ei enää kerrotakaan hänen kauttaan - siihen on syynsä. Klara on kirjan rakenteen takia ja muutenkin henkilö, joka tulee lähelle ja jolle toivoo hyvää, vaikka ympäröivä yhteiskunta asettaa haasteensa.

Paitsi että Graniittimies kertoo Klarasta, se kertoo myös Iljasta, tämän pikkuveljestä Lavrista, Jelenasta, Tomista ja muista, jotka haluavat tehdä oman osansa ihanteidensa toteuttamisen eteen. Romaani on kertomus ihanteista ja niihin uskomisesta, unelmien särkymisestä, sopeutumisesta, elämästä. Tarina kattaa yli kymmenen vuoden ajanjakson, jonka aikana ilmapiiri kiristyy ja ihmisten yhtäkkiset lähdöt alkavat olla tavallisia.

Luin romaania hitaasti, sillä sen vaikuttavuus syntyy mielestäni erityisesti tiiviistä ja vahvasta tunnelmasta. Sirpa Kähkönen luo upealla tavalla kuvan 1920-luvun elämänmenosta itäisessä naapurimaassamme, jossa joukko nuoria, idealistisia ihmisiä uskoo toisenlaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Henkilöidensä kautta Kähkönen tekee historian eläväksi, ja jälleen tämäkin kirja jättää jälkeensä tunteen, että teos pitäisi lukea uudelleen. Sen verran monikerroksinen kudelma on kyseessä.

Graniittimiehestä ovat pitäneet myös Jaana, Tuija, Maija ja Anneli.
Aamun kirjassa Kähkönen kertoo kiinnostavasti teoksen synnystä.

Kirjan sain kustantajalta - kiitos!

Kommentit

  1. Kuulostaa kiehtovalta. Olen pitänyt paljon Kähkösen Kuopio-sarjasta, josta minulla on vielä muutama osa lukematta. Ehkä ne ensin ja sitten joskus tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole Kuopio-sarjaa lukenut lainkaan, pitäisikin moinen puute korjata. Olen ymmärtänyt monen Kuopio-sarjasta pitäneen tykästyneen myös tähän.

      Poista
  2. Kähkönen on hieno tarinankertoja.. Kirja on siksi kiinnostava että se tulee lukulistalleni jossakin vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen lukenut Kähköstä vähänlaisesti, mutta hienolta tarinankertojalta hän tosiaan vaikuttaa. Kiva sitten aikanaan kuulla, mitä Graniittimiehestä pidät.

      Poista
  3. Luen ja kommentoin kirjoitustasi vähän viiveellä, koska säästelin sitä siksi kunnes olisin itsekin tämän teoksen lukenut ja ajatellut :) Tiivis ja vahva, monikerroksinen kudelma tämä todellakin on! Niin hieno ja täysi! Klara tuli todella lähelle minullakin, hän oli pientä elämää aatteen jaloissa toivoessaan hyvin elävä ja todellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klaraa olen miettinyt paljon vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Hän on niitä, jotka kantavat ja kannattelevat paljon. Ja tosiaan hyvin elävä ja todellinen.

      Poista
  4. Uskaltaneeko sitä kirjoittaakaan oman kommenttian kaikkien näiden hehkutusten perään... Tämä oli toinen kirja, jota olen Kähköseltä lukenut, enkä edellenkään ole kirjailijan fani. Ei niin, etteikö kirjailija olisi osaava, mutta jokin kirjailijan tyylissä ei vaan vetoa minuun. (Sen sijaan tykkään kovasti kuunnella Kähköstä, oli aiheena mikä tahansa.)

    Jätin Graniittimiehen kesken, sivulle 200. Tuntui, että siihen asti olin saanut jo kaiken, mitä kirjalla oli minulle annettavana. Minua ei kiinnostanut tietää, mitä kirjan henkilöille sittemmin tapahtui.

    Kirjan miljöö ja teema on mielenkiintoinen, ei siinä mitään.

    Minun makuuni Kähkönen on ehkä jopa liian vauhdikas kirjailija. Graniittimiehessä juostaan juonta melkoisella vauhdilla ja lukijalle syötetään jos jonkinlaista (tarinan osalta epäolennaista) sivujuonta ja -tapahtumaa. Tuntui kuin olisi lukenut luetteloa erilaisista tapahtumista. Olisin kaivannut pysähtymistä ja tiettyihin avainhetkiin syventymistä, rauhoittumista.

    Toisekseen, minusta Kähkösen naispäähenkilöt ovat aina kauhean tylsiä. Liian kunnollisia minun makuuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun uskalsit kommentoida! :) Tylsäähän se olisi, jos me kaikki olisimme samaa mieltä lukemistamme kirjoista. Jonkun tyyli viehättää toista ja toista ei, ja on kovin kiinnostavaa kuulla myös eriäviä mielipiteitä.

      Poista
  5. Kähkönen on kirjoittanut vetävän kirjan. Suosittelen historiallisten kirjojen ystäville :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tosiaan on. :) Saapa nähdä, mitä Anne Brunila kirjasta ajattelee!

      Poista
  6. Luin kirjan jouluna ja sain blogattua siitä eilen illalla, ja nyt vasta kiertelen lukemassa muiden arvioita ja mielipiteitä Graniittimiehestä. Ja olen ihan samaa mieltä: vaikuttava kirja ja tosiaankin monikerroksittainen kudelma, joka tekisi mieli lukea pian uudelleen. Huikea lukukokemus, ei voi muuta sanoa. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääkin käydä lukemassa ajatuksiasi kirjasta. Kun lukemisesta on kulunut jo kuukausia, huomaan, että kirjan tunnelma on edelleen helppo palauttaa mieleen.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…