Siirry pääsisältöön

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

"Seurailimme Moikan rantamia pitkien merikasarmien luo, missä katukiveys vaihtui puulankuiksi ja askelet kumisivat syvinä. Pysähdyimme syömään aina samaan pieneen stolovajaan, jonka ikkunat olivat huurun peittämät ja jossa valkohattuinen myyjä paiskasi lautasemme tiskiin niin että borssi tai kaalikeitto loiskui. Kun lusikoimme soppaamme, halusin kysyä Lavrilta, jonka punatähtinen lakki lepäsi pöydällä välissämme, oliko hänellä täällä mitään, mistä ottaa kiinni."
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
(Otava 2014)
332 sivua
Kevättalvella 1922 Petrogradiin hiihtävät Ilja ja Klara Tuomi, jotka lähtevät aatteen perässä etsimään parempaa elämää rajan takaa. Taakse jäävät sukulaiset, ystävät, äidinkieli ja vanhat etunimet sekä kotimaa, joka oli kääntänyt selkänsä. Edessä näkyy tulevaisuus, jonka rakentamiseen työläinen voi osallistua.
Voi sanoa, että niin vähäpätöiset seikat kuin neula ja lanka ovat muuttaneet elämäni suuntaa melkein yhtä paljon kuin rakkaus mieheen ja päätös lähteä helmikuun hangille hiihtämään.
Muitakin suomalaisia on lähtenyt, ja suomalaiset löytävät toisensa. Elämä uudessa kotimaassa ei kuitenkaan - tietenkään - ole helppoa. Vallankumouksen ja suuren muutoksen jäjiltä on paljon tehtävää, eikä aatteen palo aina jaksa kantaa. Silti on jaksettava uurastaa ja katsottava eteenpäin, luotettava uuteen tulevaisuuteen. Katulapsia auttavalla Klaralla optimismia ja luottamusta riittää, mutta kirjan lopussa tarinaa ei enää kerrotakaan hänen kauttaan - siihen on syynsä. Klara on kirjan rakenteen takia ja muutenkin henkilö, joka tulee lähelle ja jolle toivoo hyvää, vaikka ympäröivä yhteiskunta asettaa haasteensa.

Paitsi että Graniittimies kertoo Klarasta, se kertoo myös Iljasta, tämän pikkuveljestä Lavrista, Jelenasta, Tomista ja muista, jotka haluavat tehdä oman osansa ihanteidensa toteuttamisen eteen. Romaani on kertomus ihanteista ja niihin uskomisesta, unelmien särkymisestä, sopeutumisesta, elämästä. Tarina kattaa yli kymmenen vuoden ajanjakson, jonka aikana ilmapiiri kiristyy ja ihmisten yhtäkkiset lähdöt alkavat olla tavallisia.

Luin romaania hitaasti, sillä sen vaikuttavuus syntyy mielestäni erityisesti tiiviistä ja vahvasta tunnelmasta. Sirpa Kähkönen luo upealla tavalla kuvan 1920-luvun elämänmenosta itäisessä naapurimaassamme, jossa joukko nuoria, idealistisia ihmisiä uskoo toisenlaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Henkilöidensä kautta Kähkönen tekee historian eläväksi, ja jälleen tämäkin kirja jättää jälkeensä tunteen, että teos pitäisi lukea uudelleen. Sen verran monikerroksinen kudelma on kyseessä.

Graniittimiehestä ovat pitäneet myös Jaana, Tuija, Maija ja Anneli.
Aamun kirjassa Kähkönen kertoo kiinnostavasti teoksen synnystä.

Kirjan sain kustantajalta - kiitos!

Kommentit

  1. Kuulostaa kiehtovalta. Olen pitänyt paljon Kähkösen Kuopio-sarjasta, josta minulla on vielä muutama osa lukematta. Ehkä ne ensin ja sitten joskus tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole Kuopio-sarjaa lukenut lainkaan, pitäisikin moinen puute korjata. Olen ymmärtänyt monen Kuopio-sarjasta pitäneen tykästyneen myös tähän.

      Poista
  2. Kähkönen on hieno tarinankertoja.. Kirja on siksi kiinnostava että se tulee lukulistalleni jossakin vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen lukenut Kähköstä vähänlaisesti, mutta hienolta tarinankertojalta hän tosiaan vaikuttaa. Kiva sitten aikanaan kuulla, mitä Graniittimiehestä pidät.

      Poista
  3. Luen ja kommentoin kirjoitustasi vähän viiveellä, koska säästelin sitä siksi kunnes olisin itsekin tämän teoksen lukenut ja ajatellut :) Tiivis ja vahva, monikerroksinen kudelma tämä todellakin on! Niin hieno ja täysi! Klara tuli todella lähelle minullakin, hän oli pientä elämää aatteen jaloissa toivoessaan hyvin elävä ja todellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klaraa olen miettinyt paljon vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Hän on niitä, jotka kantavat ja kannattelevat paljon. Ja tosiaan hyvin elävä ja todellinen.

      Poista
  4. Uskaltaneeko sitä kirjoittaakaan oman kommenttian kaikkien näiden hehkutusten perään... Tämä oli toinen kirja, jota olen Kähköseltä lukenut, enkä edellenkään ole kirjailijan fani. Ei niin, etteikö kirjailija olisi osaava, mutta jokin kirjailijan tyylissä ei vaan vetoa minuun. (Sen sijaan tykkään kovasti kuunnella Kähköstä, oli aiheena mikä tahansa.)

    Jätin Graniittimiehen kesken, sivulle 200. Tuntui, että siihen asti olin saanut jo kaiken, mitä kirjalla oli minulle annettavana. Minua ei kiinnostanut tietää, mitä kirjan henkilöille sittemmin tapahtui.

    Kirjan miljöö ja teema on mielenkiintoinen, ei siinä mitään.

    Minun makuuni Kähkönen on ehkä jopa liian vauhdikas kirjailija. Graniittimiehessä juostaan juonta melkoisella vauhdilla ja lukijalle syötetään jos jonkinlaista (tarinan osalta epäolennaista) sivujuonta ja -tapahtumaa. Tuntui kuin olisi lukenut luetteloa erilaisista tapahtumista. Olisin kaivannut pysähtymistä ja tiettyihin avainhetkiin syventymistä, rauhoittumista.

    Toisekseen, minusta Kähkösen naispäähenkilöt ovat aina kauhean tylsiä. Liian kunnollisia minun makuuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun uskalsit kommentoida! :) Tylsäähän se olisi, jos me kaikki olisimme samaa mieltä lukemistamme kirjoista. Jonkun tyyli viehättää toista ja toista ei, ja on kovin kiinnostavaa kuulla myös eriäviä mielipiteitä.

      Poista
  5. Kähkönen on kirjoittanut vetävän kirjan. Suosittelen historiallisten kirjojen ystäville :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tosiaan on. :) Saapa nähdä, mitä Anne Brunila kirjasta ajattelee!

      Poista
  6. Luin kirjan jouluna ja sain blogattua siitä eilen illalla, ja nyt vasta kiertelen lukemassa muiden arvioita ja mielipiteitä Graniittimiehestä. Ja olen ihan samaa mieltä: vaikuttava kirja ja tosiaankin monikerroksittainen kudelma, joka tekisi mieli lukea pian uudelleen. Huikea lukukokemus, ei voi muuta sanoa. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääkin käydä lukemassa ajatuksiasi kirjasta. Kun lukemisesta on kulunut jo kuukausia, huomaan, että kirjan tunnelma on edelleen helppo palauttaa mieleen.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine . Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?" Kristin Hannah: Satakieli WSOY 2019 Alkuteos The Nightingale  2015 Suomentanut Kaisa Kattelus 450 sivua Kristin Hannahin romaani Satakieli  tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti. Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaaksee...

Taylor Jenkins Reid: Tähtienvälinen

Hänen astuessaan lennonvalvontakeskukseen jokin siellä tuntui silti vetävän häntä puoleensa luita ja ytimiä myöten. Samalta oli tuntunut, kun hän oli katsonut kaukoputkellaan ja nähnyt Jupiterin vyöt ensimmäistä kertaa. Ja kun hän oli taivutellut vanhempansa viemään hänet Kuolemanlaaksoon kolmatta opiskeluvuotta edeltävänä kesänä ja nähnyt kahden ja puolen miljoonan valovuoden päässä siintävän Andromedan galaksin. Yhtä kirkasta taivasta hän ei ollut sen koommin nähnyt. Taylor Jenkins Reid: Tähtienvälinen Gummerus 2025 alkuteos Atmosphere kansi Faceoff Studio, Tim Green suomentanut Jade Haapasalo 412 sivua Muistiini on jäänyt lapsuudestani vahva jälki Challenger-avaruussukkulan tuhosta pian sen taivaalle laukaiseminen jälkeen. Vuosi oli 1986, ja kuten tiedetään, sinä vuonna tapahtui paljon muutakin järisyttävää. Mutta jokin avaruusraketin kohtalossa mietitytti minua pitkään, ja sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että avaruus kiehtoo minua kyllä mutta se myös pelottaa äärettömyydess...

Camilla Nissinen: Rihmasto

Muistoni ovat sumuisia. Ne sekoittuvat, muuttavat muotoaan ja sotkeutuvat keskenään. Välillä ne ovat minua lähellä. Ne sykkivät suonissa ja valahtavat äkkiarvaamatta käsiin. Joskus en saa niistä mitään otetta, en tunnista niistä itseäni enkä äitiä, ja aina toisinaan uskon, ettei mikään siitä koskaan tapahtunut, että minä olen vain keksinyt kaiken, täyttänyt tarinan puuttuvat palaset unikuvilla. Camilla Nissinen: Rihmasto Tammi 2025 kansi Tuomo Parikka 344 sivua Almalla on pieni vauva. Puoliso Johannes on läsnä ja kaiken pitäisi olla periaatteessa hyvin. Mutta uusi rooli, johon ei saa koulutusta , ei tunnukaan heti omalta vaan äitiys on vaikeaa. Turvaverkkoja pienellä perheellä ei juuri ole: Alman äiti on poissa kuvioista ja Ilmari-ukki kärsii pitkälle edenneestä muistisairaudesta. Samaan aikaan äitiys saa Alman pohtimaan menneisyyttään ja vaikeaa lapsuuttaan, johon jonkinlaista vakautta toi Ilmari. Vuosikymmeniä aiemmin Ilmari on jättänyt taakseen sotatantereet ja väkivaltaisen isän. H...