Siirry pääsisältöön

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

"Seurailimme Moikan rantamia pitkien merikasarmien luo, missä katukiveys vaihtui puulankuiksi ja askelet kumisivat syvinä. Pysähdyimme syömään aina samaan pieneen stolovajaan, jonka ikkunat olivat huurun peittämät ja jossa valkohattuinen myyjä paiskasi lautasemme tiskiin niin että borssi tai kaalikeitto loiskui. Kun lusikoimme soppaamme, halusin kysyä Lavrilta, jonka punatähtinen lakki lepäsi pöydällä välissämme, oliko hänellä täällä mitään, mistä ottaa kiinni."
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
(Otava 2014)
332 sivua
Kevättalvella 1922 Petrogradiin hiihtävät Ilja ja Klara Tuomi, jotka lähtevät aatteen perässä etsimään parempaa elämää rajan takaa. Taakse jäävät sukulaiset, ystävät, äidinkieli ja vanhat etunimet sekä kotimaa, joka oli kääntänyt selkänsä. Edessä näkyy tulevaisuus, jonka rakentamiseen työläinen voi osallistua.
Voi sanoa, että niin vähäpätöiset seikat kuin neula ja lanka ovat muuttaneet elämäni suuntaa melkein yhtä paljon kuin rakkaus mieheen ja päätös lähteä helmikuun hangille hiihtämään.
Muitakin suomalaisia on lähtenyt, ja suomalaiset löytävät toisensa. Elämä uudessa kotimaassa ei kuitenkaan - tietenkään - ole helppoa. Vallankumouksen ja suuren muutoksen jäjiltä on paljon tehtävää, eikä aatteen palo aina jaksa kantaa. Silti on jaksettava uurastaa ja katsottava eteenpäin, luotettava uuteen tulevaisuuteen. Katulapsia auttavalla Klaralla optimismia ja luottamusta riittää, mutta kirjan lopussa tarinaa ei enää kerrotakaan hänen kauttaan - siihen on syynsä. Klara on kirjan rakenteen takia ja muutenkin henkilö, joka tulee lähelle ja jolle toivoo hyvää, vaikka ympäröivä yhteiskunta asettaa haasteensa.

Paitsi että Graniittimies kertoo Klarasta, se kertoo myös Iljasta, tämän pikkuveljestä Lavrista, Jelenasta, Tomista ja muista, jotka haluavat tehdä oman osansa ihanteidensa toteuttamisen eteen. Romaani on kertomus ihanteista ja niihin uskomisesta, unelmien särkymisestä, sopeutumisesta, elämästä. Tarina kattaa yli kymmenen vuoden ajanjakson, jonka aikana ilmapiiri kiristyy ja ihmisten yhtäkkiset lähdöt alkavat olla tavallisia.

Luin romaania hitaasti, sillä sen vaikuttavuus syntyy mielestäni erityisesti tiiviistä ja vahvasta tunnelmasta. Sirpa Kähkönen luo upealla tavalla kuvan 1920-luvun elämänmenosta itäisessä naapurimaassamme, jossa joukko nuoria, idealistisia ihmisiä uskoo toisenlaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Henkilöidensä kautta Kähkönen tekee historian eläväksi, ja jälleen tämäkin kirja jättää jälkeensä tunteen, että teos pitäisi lukea uudelleen. Sen verran monikerroksinen kudelma on kyseessä.

Graniittimiehestä ovat pitäneet myös Jaana, Tuija, Maija ja Anneli.
Aamun kirjassa Kähkönen kertoo kiinnostavasti teoksen synnystä.

Kirjan sain kustantajalta - kiitos!

Kommentit

  1. Kuulostaa kiehtovalta. Olen pitänyt paljon Kähkösen Kuopio-sarjasta, josta minulla on vielä muutama osa lukematta. Ehkä ne ensin ja sitten joskus tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole Kuopio-sarjaa lukenut lainkaan, pitäisikin moinen puute korjata. Olen ymmärtänyt monen Kuopio-sarjasta pitäneen tykästyneen myös tähän.

      Poista
  2. Kähkönen on hieno tarinankertoja.. Kirja on siksi kiinnostava että se tulee lukulistalleni jossakin vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen lukenut Kähköstä vähänlaisesti, mutta hienolta tarinankertojalta hän tosiaan vaikuttaa. Kiva sitten aikanaan kuulla, mitä Graniittimiehestä pidät.

      Poista
  3. Luen ja kommentoin kirjoitustasi vähän viiveellä, koska säästelin sitä siksi kunnes olisin itsekin tämän teoksen lukenut ja ajatellut :) Tiivis ja vahva, monikerroksinen kudelma tämä todellakin on! Niin hieno ja täysi! Klara tuli todella lähelle minullakin, hän oli pientä elämää aatteen jaloissa toivoessaan hyvin elävä ja todellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klaraa olen miettinyt paljon vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Hän on niitä, jotka kantavat ja kannattelevat paljon. Ja tosiaan hyvin elävä ja todellinen.

      Poista
  4. Uskaltaneeko sitä kirjoittaakaan oman kommenttian kaikkien näiden hehkutusten perään... Tämä oli toinen kirja, jota olen Kähköseltä lukenut, enkä edellenkään ole kirjailijan fani. Ei niin, etteikö kirjailija olisi osaava, mutta jokin kirjailijan tyylissä ei vaan vetoa minuun. (Sen sijaan tykkään kovasti kuunnella Kähköstä, oli aiheena mikä tahansa.)

    Jätin Graniittimiehen kesken, sivulle 200. Tuntui, että siihen asti olin saanut jo kaiken, mitä kirjalla oli minulle annettavana. Minua ei kiinnostanut tietää, mitä kirjan henkilöille sittemmin tapahtui.

    Kirjan miljöö ja teema on mielenkiintoinen, ei siinä mitään.

    Minun makuuni Kähkönen on ehkä jopa liian vauhdikas kirjailija. Graniittimiehessä juostaan juonta melkoisella vauhdilla ja lukijalle syötetään jos jonkinlaista (tarinan osalta epäolennaista) sivujuonta ja -tapahtumaa. Tuntui kuin olisi lukenut luetteloa erilaisista tapahtumista. Olisin kaivannut pysähtymistä ja tiettyihin avainhetkiin syventymistä, rauhoittumista.

    Toisekseen, minusta Kähkösen naispäähenkilöt ovat aina kauhean tylsiä. Liian kunnollisia minun makuuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun uskalsit kommentoida! :) Tylsäähän se olisi, jos me kaikki olisimme samaa mieltä lukemistamme kirjoista. Jonkun tyyli viehättää toista ja toista ei, ja on kovin kiinnostavaa kuulla myös eriäviä mielipiteitä.

      Poista
  5. Kähkönen on kirjoittanut vetävän kirjan. Suosittelen historiallisten kirjojen ystäville :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tosiaan on. :) Saapa nähdä, mitä Anne Brunila kirjasta ajattelee!

      Poista
  6. Luin kirjan jouluna ja sain blogattua siitä eilen illalla, ja nyt vasta kiertelen lukemassa muiden arvioita ja mielipiteitä Graniittimiehestä. Ja olen ihan samaa mieltä: vaikuttava kirja ja tosiaankin monikerroksittainen kudelma, joka tekisi mieli lukea pian uudelleen. Huikea lukukokemus, ei voi muuta sanoa. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääkin käydä lukemassa ajatuksiasi kirjasta. Kun lukemisesta on kulunut jo kuukausia, huomaan, että kirjan tunnelma on edelleen helppo palauttaa mieleen.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Pearl oli vihainen, koska emme olleet yrittäneet auttaa heitä, ja minä yritin muistuttaa hänelle, että meidän oli tärkeää pysyä omissa oloissamme. Järkeilystäni huolimatta pelkäsin, että sydämeni oli kutistunut, kun vedenpinta oli noussut ympärilläni. Paniikki oli täyttänyt minut, kun vesi peitti maan, ja se työnsi tieltään kaiken muun ja kuihdutti sydämeni kovaksi, pieneksi möhkäleeksi, jota en enää tunnistanut. Kassandra Montag: Tulvan jälkeen HarperCollins Nordic 2020 alkuteos After the Flood suomentanut Hanna Arvonen äänikirjan lukija Pihla Pohjolainen kesto 14 h 2 min Suuren tulvan jälkeisessä ajassa eletään Kassandra Montagin romaanissa Tulvan jälkeen . Vesi on peittänyt alleen suuren osan maasta, ja luonnonvaroja on jäljellä enää. Ihmiskunnan rippeet taistelevat vähäisistä resursseista  ja yrittävät ehtiä ennen muita valtaamaan harvoja elinkelpoisia maa-alueita. Ikävät kohtaamiset ihmisten kesken ovat arkipäivää. Romaanin päähenkilö on aikuinen nainen, Myra, joka on jään

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

"Panin soimaan Lordin levyn. Jos siihen ei Paavo Pesusieni reagoi, niin sitten ei mihinkään. Mitään ei tapahtunut. Paavo makasi edelleen lattialla kuin ruumis." Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (Otava 2015) 173 sivua Anna-Leena Härkösen teos Ihana nähä! ja muita kirjoituksia  sisältää kirjailijan havaintoja, oivalluksia ja omakohtaisia kokemuksia monista aiheista matkustamisesta naisena olemisen vaikeuteen ja äitiydestä vanhustenhoitoon. Kirjoittaja ottaa kantaa vahvasti ja napakasti, huumoria unohtamatta. Kyytiä saavat esimerkiksi asiakaspalvelun möröt ja Suuret Äidit. Moni huomio saa lukijan nyökyttelemään päätään ilahtuneena, sillä Härkönen kirjoittaa tutuista ilmiöistä tunnistettavalla ja kiinnostavalla tavalla. Mielikuvia luodessaan kirjailija saa lukijansa hyrisemään ilosta, ellei jopa nauramaan äänen. Nuorempana näin vanhenemisessa yhden ainoan hyvän puolen: sen kun saa mielenrauhaa ja tasapainoa. Kuvittelin, miten jakelen lempeästi hymy

Delia Owens: Suon villi laulu

He olivat tunteneet Chasen pikkuvauvasta asti. Seuranneet, miten poika oli lipunut läpi elämän ihastuttavasta lapsesta suloiseksi teiniksi, jalkapallokentän tähtipelaajaksi ja kylän kultapojaksi, joka työskenteli vanhempiensa yrityksessä. Ja lopulta komistukseksi, joka oli nainut seudun kauneimman tytön. Nyt hän retkotti siinä yksin, soisessa alennustilassaan. Kuoleman kylmä koura oli vetänyt pidemmän korren, niin kuin se aina teki. Delia Owens: Suon villi laulu WSOY 2020 alkuteos Where the Crawdads Sing suomentanut Maria Lyytinen 416 sivua Ällistyttävä esikoinen , unohtumaton romaani , luvataan kirjan takakannessa, ja odotukset ovat korkealla. Delia Owensin Suon villi laulu  houkuttaa nimellään ja on kannen mukaan maailmanlaajuinen jättimenestys. Tarinassa onkin viehättävyyttä mutta – valitettavasti – myös selkeitä ongelmia. Prologi tuo esille romaanin lähtökohdan: lokakuun 30. päivänä vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojuu suolla. Vanhasta palotornista putoaminen ei liene silkka on