Säälittelevät kuvaukset psykopaattien latteasta tunne-elämästä aiheuttavat minussa kateuden pistoksia. Miten vapaasti ihminen voikaan liikkua ja toimia maailmassa, kun tunteet eivät tule tielle. Miten miellyttävää elämän täytyy olla, kun kaikkea katsoo suloisen välinpitämättömyyden läpi.
Tuntemani maailma päättää Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian. Aiemmin ovat ilmestyneet Keskivaikea vuosi (2016) ja Toinen elämä (2018).
Tämä trilogian kolmas osa onkin kiintoisa päätös sarjalle. Aiemmat osat olivat tuntumani mukaan enemmän sisäänpäin katsovia, nyt kurotetaan laajemmalle. Erityisen huomion teoksessa saavat psykopaatit, joista kirjailija haluaa tietää enemmän. Psykopatian kautta hän tarkastelee omaa mielenmaisemaansa ja erityisesti tunteitaan.
Vanhatalo pitää jossain määrin ongelmallisena sitä, että tunteita on niin paljon ja ne vaikuttavat elämään niin suuresti. Psykopaatti ei juuri tunteile eikä ainakaan jää vellomaan tunnemyrskyihinsä. Tätä vasten on kiehtovaa pohtia, millaista olisi elää psykopaattina:
– – ainakin moni pitäisi sellaista olemisen tapaa varmaan parempana kuin omaa levottomuuttani, tuskaisuuttani, kroonistunutta ahdistusta sekä vuoroin alistunutta, vuoroin pelokasta suhdetta maailmaan.
Alkuun luen kirjaa ja erityisesti psykopatiaulottuvuutta kovin hämmentyneenä. Hieman vieroksuenkin, myönnän. Mutta lukemisen edetessä lämpenen ja jälleen kerran huomaan pitäväni erittäin paljon Vanhatalon tavasta tarkastella maailmaa. Löydän hänen ajatuksistaan paljon tunnistettavaa ja ihailen hänen kykyään sanallistaa arkisia oivalluksia.
Tuntemani maailma katsoo moneen suuntaan, ja kirjan nimi on inspiroivan monimerkityksinen. Kirjailija kysyy, mikä merkitys on hänen tunteillaan ja tekemisillään, mikä merkitys on kirjoittamisella. Samalla hän antaa lukijalleen ajatuksen alkuja, joita lukija voi kehittää edelleen omaan suuntaansa.
Luen kirjan lopusta jonkinlaista rauhoittumista ja sovun löytämistä oman sisimmän kanssa. Rauhaa kantautuu myös lukijalle, ja Tuntemani maailma päättää trilogian onnistuneesti.
Tämä Vanhatalon kirja on minulla vielä lukematta. Vaikuttaa kyllä kiinnostavalta. Ainakin juuri tuo, miten paljon helpompaa elämä olisi, kun ei olisi niin paljon tunne-elämän draamaa. Siihen ihanaan välinpitämättömyyden tilaan kun pääsisikin!
VastaaPoistaSitä minäkin välillä kaipaan. :) Varsinkin öinen ahdistus ja huolestuminen olisi kiva saada siivottua elämästä pois.
PoistaOlen viime aikoina jotenkin havahtunut tunteiden merkittävyyteen, kun kuulin eräällä luennolla tiivistyksen siitä, että koulumaailma on tunteiden kenttä ja havainnon siitä, että lasten tunnesanasto on kaventunut. Nämä asiat ja ihan perusteoria siitä, että päällimmäisen tunteen taustalta on usein löydettävissä vielä jokin varsinainen tunne, syy, saivat kiinnostumaan enemmänkin tunteiden tunnistamisesta ja sallimisesta. Vanhatalon teos voisi siksi olla itsellekin sopiva teos lukea lähiaikoina. Keskivaikea vuosi oli aikanaan hyvä lukukokemus, mutta tuo toinen osakin on kyllä vielä lukematta. Tiedä sitten, haittaako mitään, vaikka lukisi "väärässä" järjestyksessä.
VastaaPoistaMielenkiintoista, että vaikka tunteista puhutaan nykyään käsittääkseni paljon, on lasten tunnesanasto silti kaventunut. Olen ymmärtänyt, että ainakin joissakin kouluissa on lasten mahdollista päästä harjoittelemaan tunnetaitojaan – sellainen olisi varmaan tarpeen kenelle tahansa.
PoistaMinusta näitä kirjoja ei tarvitse lukea järjestyksessä vaan toimivat hyvin itsenäisestikin.