Siirry pääsisältöön

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

"Jotta ikäisestäni naisesta saa hyvän päähenkilön, hänen tulee erota, pettää tai tulla petetyksi, menettä lapsi tai ratkaista murhia. En minäkään jaksaisi sarjaa, jonka keskushahmo vain ajattelee ja lukee, pesee pyykkiä ja täyttää tiskikonetta."
Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S & S (2018)
206 sivua

Toisen elämän alaotsikko on Muistiinpanoja, joka kuvaa kirjaa minun mielestäni hyvin. Kokonaisuus on fragmentaarinen, välähdyksistä koostuva, vaikka jonkinlainen koronologia merkintöjä yhteen sitookin.

Muistiinpanoista oli kysymys myös Keskivaikeassa vuodessa, joka ilmestyi 2016 ja josta pidin paljon. Väkisinkin tulin lukeneeksi Toista elämää Keskivaikean vuoden jatkona, ikään kuin jonkinlaisena sisarena. Enkä usko suuresti vääryyttä tehneeni, sillä kirjoissa on kyllä paljon samaa. Henkilökohtainen ote, sujuva eteneminen ja tapa havainnoida elämää ovat läsnä tässäkin teoksessa.

Nyt ei kuitenkaan puhuta masennuksesta. Sen sijaan keskiössä ovat pohdinnat siitä, millaista on huomata vuosien vieriminen ja se, ettei enää olekaan nuori. On jonkinlainen tilinteon hetki: mistä on tultu, mihin ehkä ollaan menossa, mitä on tapahtunut ja tapahtuu?
"Paheksun nuorta itseäni sydämeni kyllyydestä.
Kuinka ahnaasti hän halusi mitä halusi ja veisasi viis seurauksista.
Hän oli nuori muttei niin nuori, hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin."
Vanhatalon kanssa suurin piirtein saman ikäiselle pohdinnat vanhenemisesta tarjoavat runsaasti tarttumapintaa. Kukapa ei olisi pohtinut samoja asioita; ikääntymistä, lasten kasvamista, elämänkulkua. Tosin aivan yhtä jäsenneltyyn pohdintaan en koe kykeneväni.

Mielenkiintoisesti Vanhatalo jakaa elämän kahteen vaiheeseen. Kun "ensimmäinen elämä on hankkimista, kartuttamista, lisääntymistä, kohti pyrkimistä, eteenpäin menemistä, arvonsa todistamista", alkaa toinen elämä, "kun vastaukset on lukittu". Takana on runsaasti tehtyjä valintoja, joiden kanssa on elettävä.

Esille nousee myös se, miten muiden elämä näyttää kiinnostavammalta kuin oma, tavallinen elämä. Kirjailija kokee, että oma elämä ei ole riittävän kiinnostavaa, varsinkaan tarinaksi asti, kun monen muun elämä näyttää sivusta katsottuna paremmalta, jännittävämmältä ja kiinnostavammalta. Niinhän yleensä aina: oma elo on arkista, muut matkustavat maailman ympäri ja rientävät juhlasta juhlaan.

Oman osansa Vanhatalon pohdinnoissa saavat myös niin parisuhde, vanhemmuus, koti, työ kuin naiseuskin. Paljon ajattelemisen arvoisia huomioita, joiden äärelle on hyvä pysähtyä. Elämästähän kaikessa on kysymys.
"Minusta näkee minut, lapset jotka olen synnyttänyt, elämän jota olen elänyt, tunteet joissa olen viettänyt aikaa."
Samoin kuin Keskivaikean vuoden kohdalla, tämänkin kirjan äärellä huolestuin välillä, että koen itseni tirkistelijäksi. Ihan kaikkea en ehkä olisi halunnut tietää mutta lopulta kuitenkin totesin, että Toinen elämä onnistuu säilyttämään riittävän etäisyyden. Se tarjoaa myös paljon samaistumisen mahdollisuuksia, vaikka kaikkea en aivan omaksi koekaan. Miksi pitäisikään?

Joka tapauksessa Toinen elämä on onnistunut ajatusten herättelijä. Vanhatalo kirjoittaa viehättävästi ja ujuttaa pohdintoihinsa lempeää huumoria. Samalla hän tulee osoittaneeksi, että tavallisuuskin on kiinnostavaa.


Avaan Toisella elämällä osaltani Naistenviikkohaasteen, jota emännöi Tuija, joka on myös kirjoittanut Toisesta elämästä täällä. Lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Mai, Sirri ja Laura.

Helmet 2018: 11. Kirjassa käy hyvin.

Kommentit

  1. Keskivaikean kohdalla en kokenut tirkistelynhalun tunnetta vaan myötäelämisen tunnetta, halun kannustaa ja tukea. Tämä kirja sai sitten tuntemaan sitä tirkistelynhalun tunnettakin, kun yhdessä elettiin arkielämää ja yritettiin selvitä neljänkympin kriisistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en tirkistelynhalua oikein koe vaan ennemmin haluan säilyttää jonkinlaisen etäisyyden, kun kuitenkin on todellisesta elämästä kysymys. Onneksi tässä etäisyyttä myös pidetään eikä avata "kaikkea".

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Me olimme se vihreän puutalon uusi onnellinen perhe, jolla oli vanhemmat. Ja liikaa salaisuuksia. Ehkä joku oli nähnyt kun meillä kävi poliisiauto, kenties huomannut lastensuojelun kotikäynnillä, pannut merkille miten Mikko huusi minulle pihassa. Ehkä joku lasten kavereista oli kuullut kyläillessään asioita. Mutta jos joku olikin jotain huomannut, me kaikki teeskentelimme ettei se ollut mitään."



Kaikki anteeksi on kuvaus parisuhdeväkivallasta, johon sisältyy niin laaja kavalkadi väkivallan muotoja, että tarinan asiantuntijatkin kavahtavat ja suosittelevat jo eroa. Päähenkilö Laura yrittää kuitenkin viimeiseen saakka pysyä yhdessä Mikon kanssa, vaikka Mikko lyö, uhkailee, puhuu rumasti ja satuttaa lukemattomin eri tavoin.

Laura on itsellinen nainen, joka kohtaa Mikon, eronneen kolmen lapsen isän. Alkuun kaikki vaikuttaa (tietenkin!) täydelliseltä, sillä mies osaa hurmata ja puhua kauniisti. Mutta sitten Mikon pimeä puoli alkaa kaivautua esiin ja saa vähitellen yhä enemmän til…