Minä makaan valveilla ja yritän muistaa, miksi olen tullut tänne, keskelle ei mitään, missä on vain kylmää ja tyhjää ja vierasta. Ei yhtäkään asiaa muistuttamassa siitä, miksi minua sattuu. Mitä jos unohdan? Mitä jos kivun mukana katoaa kaikki? Kipu olin kuin kirjanmerkki. Siksi en voi päästää siitä irti.
Elina ja Markus matkustavat majakkasaarelle. Siellä ei ole lapsia mutta sieltä voi löytää mielenrauhaa: pariskunta on menettänyt pienen lapsensa ja uusi ympäristö voisi auttaa surutyössä.
Saari ei kuitenkaan olekaan täysin lapseton alue. Elinan ja Markuksen naapurissa asustaa 10-vuotias Milja äitinsä Stellan kanssa. Stella ei varsinaisesti ole järjestelmällisyyden perikuva, ja hänen hahmonsa asettuukin kontrastiksi surevalle Elinalle, joka toivoo elämältä jonkinlaisia järjellisiä selityksiä. Stella vain elää, ja Milja joutuu kantamaan vastuuta itsestään, kun äiti keskittyy taiteeseen ja viiniin.
Veera Ikosen esikoisromaani Pimeässä syttyy majakka on kaunis ja melankolinen kertomus surusta. Se kertoo koskettavasti, miten elämä jatkuu hirvittävän tragedian jälkeen ja avaa sitä, miten saman surun jakavat kokevat ja tuntevat.
Vaikka aihe on kipeä, ei kirjaan tarttumista pidä pelätä: Ikonen käsittelee aihettaan taitavasti ja kauniisti sanoittaen kipua ja murhetta sillä tavoin elävästi ja ilmavasti, että lukijalle jää sopivasti tilaa ymmärtää – ja hengittää.
Pimeässä syttyy majakka on vahva romaani, jonka henkilöhahmoissa on syvyyttä. Kymmenenvuotias Milja on viisas ja tärkeä henkilö, jota ilman lukukokemus olisi kovin erilainen. Romaanin kieli on kaunista ja kerronta voimakkaita mielikuvia herättävää. Romaani on nimeään myöten hieno.
Öinen saari on hengästyttävä mustan tuulen pyörre. Kuin eläin se huohottaa ympärillä, kiertää, läähättää, nuolaisee poskea, merkitsee jäätävin pisaroin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!