Mutta sen sijaan, että pohditaan, kenen luontosuhde on oikea ja kenen harhaoppinen, tulisi kyseenalaistaa koko käsite. Sana suhde viettelee ja vääristää. Luontosuhteesta puhuminen olettaa, että ihminen ja luonto ovat toisistaan erillisiä. Jos näin on, kuka tai mikä on tämä toinen, luonto, johon ihminen on suhteessa?
Kyseenalaiseksi asettuu esimerkiksi se, kuinka suuresti loppujen lopuksi olemme osa luontoa silloin, kun vaellamme kansallispuistossa. Mitä ylipäätään on luonnollisuus ja mitä on villi luonto? Mistä löytää luontoa, jota ihminen ei ole pyrkinyt muokkaamaan tai hallinnoimaan?
Riikka Kaihovaara tarkastelee esseissään monin tavoin luontoa. Hän pyrkii riisumaan katsettamme verhoavan romanttisuuden ja muistuttaa, miten myös rumuus on osa luontoa, samoin kuin julmuus. Miten paljon meihin ihmisiin vaikuttaa se, että yritämme siivota kaiken epämiellyttävän pois? Entä miten perusteltua on ajatella, että ihminen voi hallita kaikkea?
On tarpeellista, että ihannoivaa ja romanttista käsitystämme luonnosta ravistellaan. Sen tämä teos todella tekee. Kaihovaaran ajatuksissa on jotain jopa väkivaltaista, ja paikoin kirjan sisältö tekee oloni hieman epämukavaksi. Se lienee ihan paikallaan – ei voi tulla ravistelluksi, jos koko ajan on vain mukavaa. Luontoonkaan ei voi suhtautua siten, että luonnosta poimii vain kivat asiat, Kaihovaara muistuttaa.
Kaihovaaran teoksesta muualla: Kirjavinkit
Tänä vuonna on tullut luettua useampia esseekokoelmia ja se on itselleni sopiva kirjallisuuden muoto. Tähänkin voisi tarttua.
VastaaPoistaMinäkin olen löytänyt esseet jotenkin uudelleen viime aikoina. Ja kiinnostavia kokoelmia onkin löytynyt.
Poista