Minun naaraani nousee lentoon ensimmäisenä. Olen alkanut pitää sitä omanani, koska se on kaivautunut sisälleni ja tehnyt pesän sydämeeni. Auringon laskiessa kullanhohtoisena se kohoaa kannelta ja jää leijailemaan paikoilleen. Tunnustelee tuulta tai kenties nälkänsä pakottavuutta tai viettinsä väkevyyttä. Niin tai näin, lopputulos on sille mieleen, ja se räpäyttää siipiään kerran ja liihottelee vaivattomasti yhä ylemmäs kuin olisi vapaa maan kahleista.
Charlotte McConaghyn romaani Viimeinen muuttolintu ilmestyi jo syyskuussa, mutta se unohtui lukupinoon odottelemaan vuoroaan. Kun viimein tartuin kirjaan, se vei mukanaan.
Päähenkilö ja minäkertoja on Franny Stone, kovia kokenut kolmekymppinen nainen. Hänen mukanaan kulkee menneisyys kahleina, joista hän pyristelee irti. Franny vertautuu lintuihin, joiden on pakko lähteä kerta toisensa jälkeen. Hän tuntee inhimillistä halua asettua paikoilleen mutta ei voi vastustaa levotonta sieluaan.
Ei ole kohtuullista, että olen yksi niistä, jotka kykenevät rakastamaan mutta eivät kykene jäämään.
On jälleen Frannyn aika lähteä. Hän haluaa seurata lapintiiroja, jotka ilmeisesti ovat maailman viimeisiä. Hän haluaa nähdä, miten ne matkaavat Grönlannista Antarktikselle, ja hän haluaa tehdä samanlaisen viimeisen muuttomatkan. Franny saa itselleen paikan kalastusaluksesta ja houkuttelee kapteeni Ennisin seuraamaan tiiroja lupaamalla mojovan kalasaaliin palkaksi.
Tilanne on ristiriitainen, sillä meret on kalastettu tyhjiksi eikä Franny hyväksy kalastamista. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan juuri ole.
Matka Atlantin ylitse on pitkä, ja sen aikana Franny ehtii tarkastella menneisyyttään monin tavoin. Hänen haavansa paljastuvat vähitellen, ja jännite säilyy vahvana loppuun saakka. On saatava tietää, mistä kumpuavat naisen kompleksisuus ja erakkomaisuus, ja siksi on luettava vaikka sitten yöunien kustannuksella.
Jos lukijaa piinaa Franny ja hänen menneisyytensä, piinaavaa on seurata myös lapintiirojen matkaa. Selviävätkö ne käsittämättömän pitkästä taipaleestaan? Ovatko ne lajinsa viimeiset?
Henkilökohtainen on osa globaalia ilmiötä. Linnut ovat vahva lähtemisen symboli, mutta ne symboloivat myös luontokatoa ja ilmastonmuutosta. Jossakin lähitulevaisuudessa lintuja ei enää ole, ja Frannyn huoli harvoista jäljelle jääneistä on raastavaa. Viimeisen muuttolinnun luettuani katselen lintuja totisesti uusin silmin.
Kerronta tarttuu yksityiskohtiin ja kuvaa hetkiä tavalla, joka saa mielikuvat heräämään henkiin. Huomaan lukiessani näkeväni tarinaa kuvina ja toivovani, että se päätyisi valkokankaalle. Ilmeisesti niin onkin käymässä, mikä ilahduttaa minua suuresti. Romaani on viihteellinen ja osin ennalta arvattava, mutta se viestii tärkeää sanomaa muistuttaen, että vielä on mahdollisuuksia toimia luonnon hyväksi.
Pelkäsin etukäteen, että Viimeinen muuttolintu ahdistaa liikaa ja vie yöunet – ehkä se siksi siirtyikin niin pitkään syrjään muiden kirjojen tieltä. McConaghy rakentaa kuitenkin taitavasti tarinasta kudelman, jossa on synkkyyttä ja epätoivoa mutta myös toivoa. Haikean kaunis tarina repii sydäntä mutta tarjoaa myös lempeyttä, jota maailma kaipaa.
On sanomattoman surullista, että linnut katoavat. Että eläimet katoavat. Miten yksinäistä täällä onkaan sitten kun täällä ei ole muita kuin me.
Muualla: Kirjaluotsi
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Tämä on nyt saanut ainakin kirjagramissa hyvin huomiota. Voisin itsekin lukea tämän, jahka sattuu kohdalle.
VastaaPoistaMinä olen tosi huonosti tästä huomannut somessa mitään. Pitääkin tutkiskella enemmän, mitä mieltä tästä on oltu.
Poista