Siirry pääsisältöön

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

"Mies oli myrsky tai sen meluinen merkki, se remusi suureen ääneen ennen kuin ehti kengätkään potkia jaloista pois, asunnossa ei leijaillut kodintuntu niin kuin oli kirjoittamaton sääntö aina kello seitsemäntoista kahdenkymmenenkolmen aikaan.
Hellalla ei kiehunut soppa tai vääristynyt ilmeettömyys.
Ja Veikolla varhainen nälkä, työmiehen mittatilatut tarpeet, etkä sinä koskaan tee mitään oikein, jumalauta nainen, ruoka on myöhässä perkele."
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja (ntamo 2013)
259 sivua
Maaria Päivisen romaanista Pintanaarmuja on mahdotonta pitää. Se on liian raju, liian rujo, liian paljon.

Romaanin päähenkilö on Anna, jota Veikko lyö. Itse asiassa puhuminen lyömisestä on vähättelevää: Veikko pahoinpitelee, alistaa, vangitsee ja tekee niin paljon pahaa, että hyvälle ei jää tilaa. Ja silti Anna rakastaa häntä, ei pysty lähtemään. Ja Annaa rakastaa Herman, joka puhuu rakkautensa kohteesta palvoen:
Hän oli kevät ja syksy, taantuma, nousukausi, vararikko, lottovoitto, kyllä, kyllä, hän oli minun elämässäni ainukertainen ja tavattoman suuri, rakas esine hän oli, hän on yhä esine, hän on minun muistojeni musta laatikko.
Tarinaa kerrotaan Hermanin ja Annan näkökulmista. Välillä mietin, mikä Hermanin merkitys kokonaisuudessa on, mutta hän tuo tarinaan eri näkökulmaa ja myös keventää kokonaisuutta, joka muuten olisi kovin synkkä. Minä en kuitenkaan kokenut Hermania kovin läheiseksi enkä ehdottoman tarpeelliseksikaan, paikoin koin hänet jopa turhauttavaksi. Hän jäi liikaa vellomaan rakkauteensa ja välillä tuntui, että hänen kohdallaan jäätiin seisomaan hiekkarannalle ja katsomaan merelle, osaamatta kulkea eteenpäin.

Annan kokema väkivalta on kauheaa, väärää ja liiallista. Tilanne on niin lohduton, että sitä on vaikea käsittää. On vaikea ymmärtää, miksi Anna vain jää kerta toisensa jälkeen, mutta jossain vaiheessa tilanteeseen turtuu Annan lailla niin, ettei selitystä enää kaipaa. Ja kyllähän Anna lopulta päätyy tekemään ratkaisun, jossa ei ole mitään kaunista.

Luin tarinaa Annan mielen järkkymisen kertomuksena. Samalla koin, että kyseessä on muutenkin tarina särkyneistä mielistä. Veikon väkivaltaisuus on niin satuttavaa ja tuhoavaa, että häntä ei voi mitenkään pitää täysissä järjissään olevana. Eikä ehyenä voi pitää myöskään Hermania, joka vielä vuosienkin jälkeen kaipaa Annaa, vaikka on perustanut oman perheen. Romaani on siis lohduton kertomus rikkoutuneista ihmisistä, eikä tarina tarjoa lukijalle katarsista, vaikka sellaista olisin (ehkä naiivisti) kaivannut. Tarina jättää jälkeensä ahdistuksen ja pahan mielen, joten romaani ei missään nimessä ole yhdentekevä. Ajattelen lukemisen olevan aina kytköksissä myös lukutilanteeseen, ja pienen vauvan äitinä koin tarinan erityisen ahdistavana. Oli vastenmielistä lukea, miten Anna vihasi pelkkää ajatusta Veikon ja hänen yhteisestä lapsesta: "Saatanan saatanan sikiö."

Romaanin kieli on täysin omanlaistaan, ja alkuun siihen on vaikea päästä sisälle. Jossain vaiheessa kuitenkin huomaa, että kielen on ottanut omakseen ja se vie hyökyaallon tavoin kertomusta eteenpäin. Ja vaikka aluksi olin jättää moneen kertaan kirjan kesken, antauduin lopulta hyökyaallon vietäväksi, koska minun oli pakko tietää.

Pintanaarmuja tarjoaa rajun lukukokemuksen, joka ei heti unohdu. Tunteita kirja varmasti herättää, ja siitä on merkkinä sekin, että blogeissa romaanista on kirjoitettu valtavan paljon. Lukukokemuksiaan avaavat esimerkiksi Leena, Kirsi, Katja, Annami, Aili-mummo, Morre, Paula, Annika, B.N., Villasukka kirjahyllyssä ja Sanna.

Kiinnostuin kirjasta nähtyäni Ylen aamu-tv:ssä kirjailijan haastattelun.

Kommentit

  1. Pintanaarmuja ei tosiaankaan jätä kylmäksi. Pienen lapsen äitinä en olisi tätä ehkä pystynyt lukemaan. Nyt koin tämän kiinnostavana ja erittäin uniikkina, sillä kuka muu kirjoittaa kuin Päivinen: Ei kukaan. Herman olisi minun mielestäni saanut olla pois, sillä kyllästyin häneen niin...;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunsin hyvin samalla tavalla Hermanin suhteen kuin sinä. :)
      Päivisen tapa kirjoittaa on kyllä omaa luokkaansa. Pitäisi tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

      Poista
  2. Tämä on niin rankka kirja että luen sitä pienissä erissä suklaalevyn avustamana. Ehkä minun pitäisi vain uskaltaa antaa hyökyaallon viedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suklaalevy on varmasti hyvä apu tämän kirjan kohdalla. :)

      Poista
  3. Annan tarina uppoaa syvälle mieleen ja näemmä pysyy siellä kauan. Minusta Pintanaarmuja on kolmesta Päivisen romaanista paras, seuraavaksi aion tutustua hänen runoihinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole muihin Päivisen teoksiin tutustunut lainkaan, mutta ehdottomasti täytyy tutustua. Annan tarina kyllä jää mieleen, se on niin raastava.

      Poista
  4. Onko lukemisesta tullut eräs itsekidutuksen muoto? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheellinen kysymys. :D Ajattelen, että hyvä kirjallisuus herättää usein vahvoja tunteita, jotka eivät aina ole myönteisiä. Jospa noiden ikävien tunteiden kokemisesta seuraisi se, ettei tarvitse kotona kiukutella? :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…