Siirry pääsisältöön

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

"Mies oli myrsky tai sen meluinen merkki, se remusi suureen ääneen ennen kuin ehti kengätkään potkia jaloista pois, asunnossa ei leijaillut kodintuntu niin kuin oli kirjoittamaton sääntö aina kello seitsemäntoista kahdenkymmenenkolmen aikaan.
Hellalla ei kiehunut soppa tai vääristynyt ilmeettömyys.
Ja Veikolla varhainen nälkä, työmiehen mittatilatut tarpeet, etkä sinä koskaan tee mitään oikein, jumalauta nainen, ruoka on myöhässä perkele."
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja (ntamo 2013)
259 sivua
Maaria Päivisen romaanista Pintanaarmuja on mahdotonta pitää. Se on liian raju, liian rujo, liian paljon.

Romaanin päähenkilö on Anna, jota Veikko lyö. Itse asiassa puhuminen lyömisestä on vähättelevää: Veikko pahoinpitelee, alistaa, vangitsee ja tekee niin paljon pahaa, että hyvälle ei jää tilaa. Ja silti Anna rakastaa häntä, ei pysty lähtemään. Ja Annaa rakastaa Herman, joka puhuu rakkautensa kohteesta palvoen:
Hän oli kevät ja syksy, taantuma, nousukausi, vararikko, lottovoitto, kyllä, kyllä, hän oli minun elämässäni ainukertainen ja tavattoman suuri, rakas esine hän oli, hän on yhä esine, hän on minun muistojeni musta laatikko.
Tarinaa kerrotaan Hermanin ja Annan näkökulmista. Välillä mietin, mikä Hermanin merkitys kokonaisuudessa on, mutta hän tuo tarinaan eri näkökulmaa ja myös keventää kokonaisuutta, joka muuten olisi kovin synkkä. Minä en kuitenkaan kokenut Hermania kovin läheiseksi enkä ehdottoman tarpeelliseksikaan, paikoin koin hänet jopa turhauttavaksi. Hän jäi liikaa vellomaan rakkauteensa ja välillä tuntui, että hänen kohdallaan jäätiin seisomaan hiekkarannalle ja katsomaan merelle, osaamatta kulkea eteenpäin.

Annan kokema väkivalta on kauheaa, väärää ja liiallista. Tilanne on niin lohduton, että sitä on vaikea käsittää. On vaikea ymmärtää, miksi Anna vain jää kerta toisensa jälkeen, mutta jossain vaiheessa tilanteeseen turtuu Annan lailla niin, ettei selitystä enää kaipaa. Ja kyllähän Anna lopulta päätyy tekemään ratkaisun, jossa ei ole mitään kaunista.

Luin tarinaa Annan mielen järkkymisen kertomuksena. Samalla koin, että kyseessä on muutenkin tarina särkyneistä mielistä. Veikon väkivaltaisuus on niin satuttavaa ja tuhoavaa, että häntä ei voi mitenkään pitää täysissä järjissään olevana. Eikä ehyenä voi pitää myöskään Hermania, joka vielä vuosienkin jälkeen kaipaa Annaa, vaikka on perustanut oman perheen. Romaani on siis lohduton kertomus rikkoutuneista ihmisistä, eikä tarina tarjoa lukijalle katarsista, vaikka sellaista olisin (ehkä naiivisti) kaivannut. Tarina jättää jälkeensä ahdistuksen ja pahan mielen, joten romaani ei missään nimessä ole yhdentekevä. Ajattelen lukemisen olevan aina kytköksissä myös lukutilanteeseen, ja pienen vauvan äitinä koin tarinan erityisen ahdistavana. Oli vastenmielistä lukea, miten Anna vihasi pelkkää ajatusta Veikon ja hänen yhteisestä lapsesta: "Saatanan saatanan sikiö."

Romaanin kieli on täysin omanlaistaan, ja alkuun siihen on vaikea päästä sisälle. Jossain vaiheessa kuitenkin huomaa, että kielen on ottanut omakseen ja se vie hyökyaallon tavoin kertomusta eteenpäin. Ja vaikka aluksi olin jättää moneen kertaan kirjan kesken, antauduin lopulta hyökyaallon vietäväksi, koska minun oli pakko tietää.

Pintanaarmuja tarjoaa rajun lukukokemuksen, joka ei heti unohdu. Tunteita kirja varmasti herättää, ja siitä on merkkinä sekin, että blogeissa romaanista on kirjoitettu valtavan paljon. Lukukokemuksiaan avaavat esimerkiksi Leena, Kirsi, Katja, Annami, Aili-mummo, Morre, Paula, Annika, B.N., Villasukka kirjahyllyssä ja Sanna.

Kiinnostuin kirjasta nähtyäni Ylen aamu-tv:ssä kirjailijan haastattelun.

Kommentit

  1. Pintanaarmuja ei tosiaankaan jätä kylmäksi. Pienen lapsen äitinä en olisi tätä ehkä pystynyt lukemaan. Nyt koin tämän kiinnostavana ja erittäin uniikkina, sillä kuka muu kirjoittaa kuin Päivinen: Ei kukaan. Herman olisi minun mielestäni saanut olla pois, sillä kyllästyin häneen niin...;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunsin hyvin samalla tavalla Hermanin suhteen kuin sinä. :)
      Päivisen tapa kirjoittaa on kyllä omaa luokkaansa. Pitäisi tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

      Poista
  2. Tämä on niin rankka kirja että luen sitä pienissä erissä suklaalevyn avustamana. Ehkä minun pitäisi vain uskaltaa antaa hyökyaallon viedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suklaalevy on varmasti hyvä apu tämän kirjan kohdalla. :)

      Poista
  3. Annan tarina uppoaa syvälle mieleen ja näemmä pysyy siellä kauan. Minusta Pintanaarmuja on kolmesta Päivisen romaanista paras, seuraavaksi aion tutustua hänen runoihinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole muihin Päivisen teoksiin tutustunut lainkaan, mutta ehdottomasti täytyy tutustua. Annan tarina kyllä jää mieleen, se on niin raastava.

      Poista
  4. Onko lukemisesta tullut eräs itsekidutuksen muoto? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheellinen kysymys. :D Ajattelen, että hyvä kirjallisuus herättää usein vahvoja tunteita, jotka eivät aina ole myönteisiä. Jospa noiden ikävien tunteiden kokemisesta seuraisi se, ettei tarvitse kotona kiukutella? :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Pearl oli vihainen, koska emme olleet yrittäneet auttaa heitä, ja minä yritin muistuttaa hänelle, että meidän oli tärkeää pysyä omissa oloissamme. Järkeilystäni huolimatta pelkäsin, että sydämeni oli kutistunut, kun vedenpinta oli noussut ympärilläni. Paniikki oli täyttänyt minut, kun vesi peitti maan, ja se työnsi tieltään kaiken muun ja kuihdutti sydämeni kovaksi, pieneksi möhkäleeksi, jota en enää tunnistanut. Kassandra Montag: Tulvan jälkeen HarperCollins Nordic 2020 alkuteos After the Flood suomentanut Hanna Arvonen äänikirjan lukija Pihla Pohjolainen kesto 14 h 2 min Suuren tulvan jälkeisessä ajassa eletään Kassandra Montagin romaanissa Tulvan jälkeen . Vesi on peittänyt alleen suuren osan maasta, ja luonnonvaroja on jäljellä enää. Ihmiskunnan rippeet taistelevat vähäisistä resursseista  ja yrittävät ehtiä ennen muita valtaamaan harvoja elinkelpoisia maa-alueita. Ikävät kohtaamiset ihmisten kesken ovat arkipäivää. Romaanin päähenkilö on aikuinen nainen, Myra, joka on jään

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

"Panin soimaan Lordin levyn. Jos siihen ei Paavo Pesusieni reagoi, niin sitten ei mihinkään. Mitään ei tapahtunut. Paavo makasi edelleen lattialla kuin ruumis." Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (Otava 2015) 173 sivua Anna-Leena Härkösen teos Ihana nähä! ja muita kirjoituksia  sisältää kirjailijan havaintoja, oivalluksia ja omakohtaisia kokemuksia monista aiheista matkustamisesta naisena olemisen vaikeuteen ja äitiydestä vanhustenhoitoon. Kirjoittaja ottaa kantaa vahvasti ja napakasti, huumoria unohtamatta. Kyytiä saavat esimerkiksi asiakaspalvelun möröt ja Suuret Äidit. Moni huomio saa lukijan nyökyttelemään päätään ilahtuneena, sillä Härkönen kirjoittaa tutuista ilmiöistä tunnistettavalla ja kiinnostavalla tavalla. Mielikuvia luodessaan kirjailija saa lukijansa hyrisemään ilosta, ellei jopa nauramaan äänen. Nuorempana näin vanhenemisessa yhden ainoan hyvän puolen: sen kun saa mielenrauhaa ja tasapainoa. Kuvittelin, miten jakelen lempeästi hymy

Delia Owens: Suon villi laulu

He olivat tunteneet Chasen pikkuvauvasta asti. Seuranneet, miten poika oli lipunut läpi elämän ihastuttavasta lapsesta suloiseksi teiniksi, jalkapallokentän tähtipelaajaksi ja kylän kultapojaksi, joka työskenteli vanhempiensa yrityksessä. Ja lopulta komistukseksi, joka oli nainut seudun kauneimman tytön. Nyt hän retkotti siinä yksin, soisessa alennustilassaan. Kuoleman kylmä koura oli vetänyt pidemmän korren, niin kuin se aina teki. Delia Owens: Suon villi laulu WSOY 2020 alkuteos Where the Crawdads Sing suomentanut Maria Lyytinen 416 sivua Ällistyttävä esikoinen , unohtumaton romaani , luvataan kirjan takakannessa, ja odotukset ovat korkealla. Delia Owensin Suon villi laulu  houkuttaa nimellään ja on kannen mukaan maailmanlaajuinen jättimenestys. Tarinassa onkin viehättävyyttä mutta – valitettavasti – myös selkeitä ongelmia. Prologi tuo esille romaanin lähtökohdan: lokakuun 30. päivänä vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojuu suolla. Vanhasta palotornista putoaminen ei liene silkka on