Siirry pääsisältöön

Jari Hautamäki: Mikä minuun meni? Tositarinoita suomalaisesta perheväkivallasta

"Tulin helmikuussa humalassa yöllä kotiin. Riidan päätteeksi sitten löin vaimoa. Se oli eka kerta kun löin."
Jari Hautamäki: Mikä minuun meni?
Tositarinoita suomalaisesta perheväkivallasta
(Gummerus 2013)
231 sivua
Jari Hautamäen teos Mikä minuun meni? Tositarinoita suomalaisesta perheväkivallasta tarttuu tärkeään aiheeseen: perheväkivaltaan. Psykoterapeutti Jari Hautamäki on Lyömätön Linja Espoossa ry:n toiminnanjohtaja ja hän on työskennellyt parikymmentä vuotta väkivaltaan syyllistyneiden miesten ja heidän perheidensä kanssa. Työstä kertynyt kokemustieto on nyt muotoutunut kirjaksi, jossa käsitellään väkivaltaa monin tavoin.

Hautamäki kertoo siitä, miten hän vuonna 1995 aloitti työnsä Lyömättömällä Linjalla, joka otti ensimmäisiä askeleitaan väkivallantekijöiden auttamisessa. Päivystäjä otti käytöksestään ahdistuneiden miesten puheluita vastaan ympäri vuorokauden. Vakituista toimipaikkaa ei ollut, joten keskustelutapaamisia sovittiin esimerkiksi kahviloihin. Vähitellen tieto avusta levisi. Puheluita tuli ja miehiä saapui ryhmiin keskustelemaan kokemuksistaan.

Teoksessa tarjotaan paitsi apua hakeneiden kokemuksia ja ajatuksia, myös teoreettisempaa tietoa esimerkiksi väkivallan eri muodoista ja siitä, miten väkivallantekijä voi päästä muutoksen tielle. Näkökulma on kovin miehinen: tarinansa kertovista väkivaltaisesti käyttäytyneistä vain yksi on nainen.

Jari Hautamäki kirjoittaa jutustelevalla, mukavalla tyylillä, joka kantaa läpi teoksen. Yläpuolella ei häily syyttävä sormi vaan pikemminkin vierellä on ymmärtävä läheinen, joka on valmis auttamaan. Kirjasta voi varmasti olla paljon hyötyä niin väkivaltaiselle ihmiselle kuin hänen läheisilleenkin.

Kirja tarjoaa lohdullisia kertomuksia väkivallan loppumisesta, kun asiasta on uskallettu puhua ja kun apua on haettu ja otettu vastaan. Valitettavasti kaikki eivät ole valmiita tarkastelemaan toimintaansa, eivätkä he välttämättä hyödy Lyömättömän Linjan tarjoamasta palvelusta. On kuitenkin hienoa, että meillä Suomessa on tarjolla apua ja ratkaisukeinoja ongelmaan, joka koskettaa niin monia.
Olen kiitollinen, että olen onnistunut saamaan apua. Voin nauttia elämästä ja tulevista vuosista. -- Parasta on huomata se, että vaimo hymyilee ja nauraa päivittäin. On äärettömän hienoa nähdä, että toinen on löytänyt ilon ja nautinnon takaisin elämään. Samoin itse. Eletään taas elämää ja nautitaan siitä. Arkikin on juhlaa.

Kommentit

  1. Arka aihe. Kirja on varmasti tervetullut tietokirja monelle sektorille. Milloin naisista kirjoitetaan vastaava kirja. Tutkimusten mukaan äiti on perheessä se, joka lyö lapsia enemmän kuin isä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota en tiennytkään! Luulisi, että on vain ajan kysymys, milloin naisten harjoittama väkivalta nousee kirjaksi saakka.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?