Siirry pääsisältöön

Vuosi kuvina

Viimeisimpänä törmäsin Vuosi kuvina -haasteeseen Sinisen linnan kirjastossa, ja Marian tapaan minäkin olen ihastunut ajatukseen tällaisesta kuvapäiväkirjasta. Vielä kun tämä päivä sattui olemaan erityisen kuvauksellinen, päätin minäkin aloittaa haasteen.
Kuva on otettu lenkkipolun varrelta 22.1.2013 kello yhdentoista maissa.
Tänään totesin jälleen kerran, miten suuri merkitys luonnolla on minulle. Kun ajelin vauvani kanssa kohti keskustaa ja nouseva aurinko loi taivaalle upean valopylvään, jota kai voi haloilmiöksi kutsua, tunsin oloni erityisen onnelliseksi. Tajusin, että ei päivään tarvitse mitään muuta kuin luonnon järjestämän hienon maiseman, ja onni on siinä.
Näkymä takapihaltamme: vihdoin on lunta!
Olen sikäli onnellisessa asemassa, että Suomessa asuvana pidän jollain tapaa kaikista vuodenajoista. Tällä hetkellä nautin talvesta ja näistä maisemista.
Kuva pihapuusta, jonka oksia lumi koristaa.
Tunnisteet:

Kommentit

  1. MarikaOksa22. tammikuuta 2014 klo 18.09

    Kauniita talvikuvia, mukavaa kun aurinko paistelee! Hyvä, että joku nauttii talvesta - minä lähinnä odottelen sen loppumista (kylmyys alkaa jo riittää..). :)

    VastaaPoista
  2. Jonna22. tammikuuta 2014 klo 18.30

    Kiitos! Minulle tämä talvi on erilainen kuin monet aiemmat, kun olen vauvan kanssa kotona. Usein ei ole pakko lähteä mihinkään, jos ei huvita - siten talvestakin pystyy nauttimaan enemmän. :)

    VastaaPoista
  3. Sari R. / p.s. rakastan kirjoja23. helmikuuta 2014 klo 16.16

    Komppaan MarikaOksaa, kauniita talvikuvia! Asutte viehättävissä maisemissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna23. helmikuuta 2014 klo 16.59

      Kiitos, Sara! Nämä maisemat kyllä miellyttävät minuakin.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine . Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?" Kristin Hannah: Satakieli WSOY 2019 Alkuteos The Nightingale  2015 Suomentanut Kaisa Kattelus 450 sivua Kristin Hannahin romaani Satakieli  tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti. Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaaksee...
8 kommenttia
Lue lisää

Taylor Jenkins Reid: Tähtienvälinen

Hänen astuessaan lennonvalvontakeskukseen jokin siellä tuntui silti vetävän häntä puoleensa luita ja ytimiä myöten. Samalta oli tuntunut, kun hän oli katsonut kaukoputkellaan ja nähnyt Jupiterin vyöt ensimmäistä kertaa. Ja kun hän oli taivutellut vanhempansa viemään hänet Kuolemanlaaksoon kolmatta opiskeluvuotta edeltävänä kesänä ja nähnyt kahden ja puolen miljoonan valovuoden päässä siintävän Andromedan galaksin. Yhtä kirkasta taivasta hän ei ollut sen koommin nähnyt. Taylor Jenkins Reid: Tähtienvälinen Gummerus 2025 alkuteos Atmosphere kansi Faceoff Studio, Tim Green suomentanut Jade Haapasalo 412 sivua Muistiini on jäänyt lapsuudestani vahva jälki Challenger-avaruussukkulan tuhosta pian sen taivaalle laukaiseminen jälkeen. Vuosi oli 1986, ja kuten tiedetään, sinä vuonna tapahtui paljon muutakin järisyttävää. Mutta jokin avaruusraketin kohtalossa mietitytti minua pitkään, ja sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että avaruus kiehtoo minua kyllä mutta se myös pelottaa äärettömyydess...
3 kommenttia
Lue lisää

Camilla Nissinen: Rihmasto

Muistoni ovat sumuisia. Ne sekoittuvat, muuttavat muotoaan ja sotkeutuvat keskenään. Välillä ne ovat minua lähellä. Ne sykkivät suonissa ja valahtavat äkkiarvaamatta käsiin. Joskus en saa niistä mitään otetta, en tunnista niistä itseäni enkä äitiä, ja aina toisinaan uskon, ettei mikään siitä koskaan tapahtunut, että minä olen vain keksinyt kaiken, täyttänyt tarinan puuttuvat palaset unikuvilla. Camilla Nissinen: Rihmasto Tammi 2025 kansi Tuomo Parikka 344 sivua Almalla on pieni vauva. Puoliso Johannes on läsnä ja kaiken pitäisi olla periaatteessa hyvin. Mutta uusi rooli, johon ei saa koulutusta , ei tunnukaan heti omalta vaan äitiys on vaikeaa. Turvaverkkoja pienellä perheellä ei juuri ole: Alman äiti on poissa kuvioista ja Ilmari-ukki kärsii pitkälle edenneestä muistisairaudesta. Samaan aikaan äitiys saa Alman pohtimaan menneisyyttään ja vaikeaa lapsuuttaan, johon jonkinlaista vakautta toi Ilmari. Vuosikymmeniä aiemmin Ilmari on jättänyt taakseen sotatantereet ja väkivaltaisen isän. H...
4 kommenttia
Lue lisää