"Kun herään aamulla, kyyneleet alkavat valua silmistä ennen kuin olen avannut ne."
Anna-Leena Härkösen romaani Loppuunkäsitelty on omakohtainen, koskettava kertomus läheisen menettämisestä. Kirja alkaa siitä, kun Härkösen kotiovelle ilmestyvät poliisit kertomaan, että sisar Kirsti, Killi, on tehnyt itsemurhan. Suruviestistä alkaa noin vuoden mittainen ajanjakso, jonka aikana kirjailija opettelee elämään ilman sisartaan.
Romaaniin rakentuu suruprosessi monine vaiheineen. Ensin tulee järkytys ja epäusko: "Eli mitään ei ole enää tehtävissä?" Ja: "Älkää lähtekö vielä. Jos te lähdette, tästä tulee totta." On vaikea uskoa, että surusta ja ahdistuksesta voi enää nousta. On vaikea uskoa, että millään olisi enää mitään merkitystä, että koskaan enää voisi olla onnellinen, nauraa, katsoa sisaresta otettuja valokuvia. Ja samalla miettii, missä sisar on nyt, onko hänellä kaikki hyvin, olisiko jotain voinut tehdä toisin, olisiko voinut auttaa.
Vaikka romaanin aihe on rankka, on siitä löydettävissä lohdullinen viesti: surusta voi selvitä ja kaipauksen kanssa voi oppia elämään.
Katrin tavoin koen vaikeaksi arvostella romaania, mutta toisin kuin Katrin postaus, minun tekstini jää lähinnä kuvaukseksi. Krista on kokenut kirjan hyvin henkilökohtaiseksi ja siitä on tullut hänelle tärkeä. Katarina piti kirjasta, vaikka lukuprosessi tuntui raskaalta, ja Annikan mielestä on tärkeää, ettei tällaisestakaan aiheesta vaieta. Myös Minna ja Susa ovat pitäneet romaania hyvänä.
 |
| Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005) 221 sivua |
Romaaniin rakentuu suruprosessi monine vaiheineen. Ensin tulee järkytys ja epäusko: "Eli mitään ei ole enää tehtävissä?" Ja: "Älkää lähtekö vielä. Jos te lähdette, tästä tulee totta." On vaikea uskoa, että surusta ja ahdistuksesta voi enää nousta. On vaikea uskoa, että millään olisi enää mitään merkitystä, että koskaan enää voisi olla onnellinen, nauraa, katsoa sisaresta otettuja valokuvia. Ja samalla miettii, missä sisar on nyt, onko hänellä kaikki hyvin, olisiko jotain voinut tehdä toisin, olisiko voinut auttaa.
- Nyt on taas yksi päivä eletty loppuun, isä toteaa raskaasti. Siinä on koko tämän tuskan kuva. Hiljaista kitumista minuutista toiseen, tunnista toiseen. Yksi päivä on jo saavutus, jota pitäisi juhlia.Kliseisesti aika kuitenkin auttaa, nostaa pois mustimmasta syvyydestä ja suurimmasta surusta. Tulee päivä, kun ensimmäisen kerran tuntuu siltä, että elämä voi joskus palata normaaliksi. Yhtäkkiä voikin huomata, että elämään on palannut valoa. Sisaren kuolemaa ei koskaan voi käsitellä loppuun, mutta jollain tapaa elämästä alkaa kuitenkin löytyä jotain mieltä.
Vaikka romaanin aihe on rankka, on siitä löydettävissä lohdullinen viesti: surusta voi selvitä ja kaipauksen kanssa voi oppia elämään.
Katrin tavoin koen vaikeaksi arvostella romaania, mutta toisin kuin Katrin postaus, minun tekstini jää lähinnä kuvaukseksi. Krista on kokenut kirjan hyvin henkilökohtaiseksi ja siitä on tullut hänelle tärkeä. Katarina piti kirjasta, vaikka lukuprosessi tuntui raskaalta, ja Annikan mielestä on tärkeää, ettei tällaisestakaan aiheesta vaieta. Myös Minna ja Susa ovat pitäneet romaania hyvänä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!