Olivia katseli hiljaisena kohoavaa kalliota, jonka hahmoja kesäyön varjot tanssittivat. Olivia ymmärsi nyt entistä selvemmin maalausten olevan peilikuvia toisesta puolesta, toisista ajoista. Niiden kautta hänen esivanhempiensa maailma kietoutui tähän hetkeen ja kaikkeen siihen, mitä oli vielä tulossa. Olivia käsitti vihdoin, mikä omituinen tunne hänet oli vallannut sinä yönä, kun Sofia oli tempaistu heidän luotaan. Ihmeellinen läsnäolo, puristava mutta tuttu ote hänen sisällään, oli ollut hänen esiäitinsä kosketuksen tuoma siunaus.
Anne Martinin dystopinen esikoisromaani Kallioon maalattu laulu tutustuttaa lukijan Oliviaan, joka elää meistä nähden tulevaisuudessa. Hän on osa pientä yhteisöä, joka elää kallioiden suojassa. Vuosisatojen takaiset kalliomaalaukset ovat päivittäin läsnä ihmisten elämässä, ja maalausten kautta Olivia saa yhteyden omiin voimiinsa, jotka voivat auttaa häntä suojelemaan läheisiään.
Aikaa ei ole kulunut valtavan paljon tästä ajasta, mutta romaanin maailma on toisenlainen. Ihmisiä on vähän ja iso osa maailmasta on asuinkelvotonta. Kallioilta on lähes mahdotonta lähteä pois, sillä valtaa pitävät vaaralliset koneet, pedot. Ne valvovat kulkijoita ja käyvät kimppuun, jos ihmiset yrittävät liikkua vääriin paikkoihin.
Ja samaan aikaan jossain on Kaupunki, josta kantautuu pelottavia huhuja ja joka ei tunnu kovin houkuttelevalta. Sinne Olivian on kuitenkin aikanaan tyttärensä kanssa suunnattava, jos hän haluaa pelastaa läheisensä.
Anne Martinin romaani on monella tapaa ajankohtainen ja teemoiltaan tärkeä. Se muistuttaa luonnonsuojelun tärkeydestä asettamalla henkilöt osaksi luontoa. Kallio ja metsä tuovat suojaa ja suurimman uhan muodostavat lopulta ne, jotka ihminen on luontoa peukaloimalla luonut. Varoitus luonnon kaltoinkohtelun seurauksista on ilmeinen mutta ei paasaava.
Koskettavan kauniisti romaani muistuttaa myös siitä, miten olemme osa historian jatkumoa. Kalliomaalaukset ilmentävät konkreettisesti historiaa, ja niiden avulla Olivia saa yhteyden menneeseen. Tätäkin elementtiä tervehdin ilolla aikana, jona historiattomuus tuntuu valtaavan alaa.
Kallioon maalattu laulu pitää lukijan hyvin otteessaan, sillä sen äärellä herää tarve tietää, mistä on tultu ja mihin ollaan menossa. Vastauksia kysymyksiin tarjotaan mutta ei liikaa – sopiva salaperäisyyden verho saa toivomaan kertomukselle jatkoa.
Rahiseva hiekkatie, auringonpaisteesta raskaat nilkat nousevat, nopeammin, kauhovat vuorotellen ilmaa, vasen ja oikea, ja raapaisevat tietä. Melkein vain hipaisevat. Hiekanmuruja tarttuu jalkapohjiin, ne ripotellaan ojanvarteen ja metsän puolelle. Pikkuiset kivet ropisevat vasten horsmia ja matalana kasvavan koivikon lehtiä. Äänestä tulee mieleen nonparellit, kun niitä ripotellaan jäätelöannoksen päälle.
Erityisesti pidän siitä, miten romaanin maailma on rakennettu. Aistivoimainen kuvaus toimii ja saa lukijan uppoamaan postapokalyptiseen todellisuuteen. Vaikka miljöössä on synkkyyttä, on siinä myös tarpeellista toivoa. Erityisesti se kumpuaa luonnosta ja sen voimasta.
Helmet 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä.
Tuo menneisyyspuoli kuulostaa houkuttelevalta, dystopia ei niinkään.
VastaaPoistaEn itse hurjan paljon lue dystopioita tai nauti niistä. Tässä tulevaisuuskuva on kuitenkin rakennettu jotenkin niin kauniisti, että kertomus ei ole minusta liian synkkä maalatessaan ajatusta siitä, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Kannattaa antaa tälle mahdollisuus, vaikkei dystopia olisikaan lähellä sydäntä. :)
Poista