Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

"Joskus sanotaan, että todellisia hovimestareita on vain Englannissa. Muissa maissa on vain miespalvelijoita, käytettiinpä heistä mitä nimitystä hyvänsä. Minä olen taipuvainen uskomaan, että asia on juuri niin. Mannermaalaisista ei ole kovimestareiksi, koska heiltä ihmislajina puuttuu kyky tukahduttaa tunteensa – kyky joka on ominainen vain englantilaiselle rodulle."

Kazuo Ishiguro:
Pitkän päivän ilta
(Tammi 2017)
Alkuteos The Remains of the Day 1989
Suomentanut Helene Bützow
283 sivua
Kesällä 1956 hovimestari Stevens lähtee matkalle Länsi-Englantiin – ja samalla menneisyyteensä. Matkan tarkoituksena on käydä tapaamassa entistä työtoveria, taloudenhoitajana työskennellyttä neiti Kentonia. Samalla Stevens palaa vuosiinsa lordi Darlingtonin palveluksessa ja tarkastelee vääjäämättömästi muuttuvaa maailmaa.

Pitkän päivän ilta on yhdellä sanalla sanottuna ihastuttava. Se on vaikuttava englantilaisuuden kuvaus, täynnä menneen maailman brittitunnelmaa. Samalla se on kuvaus miehestä, joka on säntillinen ja luotettava mutta ei kovin nokkela sosiaalisissa suhteissaan. Stevensin hahmo on uskottava ja hänen äänensä vaikuttava kaikessa arvokkuudessaan. Hovimestarin puhetapa on viimeistä piirtoa myöten hiottua ja yhtenäistä.
Oli todellakin verratonta seisoa siellä ylhäällä, kuulla kesän äänet ympärillään ja tuntea kevyt tuulenviri kasvoillaan. Käsitykseni mukaan juuri silloin, kun katselin maisemaa, mielialani alkoi ensi kerran virittyä edessä olevaan matkaano sopivaksi.
Romaani on myös rakkaustarina. Neiti Kentonin ja Stevensin suhde on ammatillinen mutta samalla pinnan alla kytee. Arvokkuus säilyy tässäkin suhteessa, ja lukijan pääteltäväksi jätetään paljon.

Näennäisesti romaanissa ei tapahdu paljoakaan, mutta lopulta kysymys on suurista asioista. Tunnelma on melankolinen ja kaunis, ja päällimmäisenä mieleen jääkin juuri tunnelma. Lukuisa on samaa mieltä, ja hänen blogistaan löytyy linkkejä muiden bloggaajien ajatuksiin.

Helmet 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Helene Bützowille myönnettiin kirjallisuuden valtionpalkinto vuonna 2001.

Kirjankansibingo: maaseutu.



Kommentit

  1. Hieno kirja! Luin sen aikoja sitten. Aloitin jokin aikaa sitten kuuntelemaan kirjaa äänikirjana, ja yllätyin: ei toiminut minulle. Nyanssit ja niiden nautinto välittyi minulle vain luettuna. Joskus käy niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan hieno kirja. Jokin tyylissä on sellaista, että voin hyvin kuvitella kirjan toimivan parhaiten paperilta luettuna.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Me olimme se vihreän puutalon uusi onnellinen perhe, jolla oli vanhemmat. Ja liikaa salaisuuksia. Ehkä joku oli nähnyt kun meillä kävi poliisiauto, kenties huomannut lastensuojelun kotikäynnillä, pannut merkille miten Mikko huusi minulle pihassa. Ehkä joku lasten kavereista oli kuullut kyläillessään asioita. Mutta jos joku olikin jotain huomannut, me kaikki teeskentelimme ettei se ollut mitään."



Kaikki anteeksi on kuvaus parisuhdeväkivallasta, johon sisältyy niin laaja kavalkadi väkivallan muotoja, että tarinan asiantuntijatkin kavahtavat ja suosittelevat jo eroa. Päähenkilö Laura yrittää kuitenkin viimeiseen saakka pysyä yhdessä Mikon kanssa, vaikka Mikko lyö, uhkailee, puhuu rumasti ja satuttaa lukemattomin eri tavoin.

Laura on itsellinen nainen, joka kohtaa Mikon, eronneen kolmen lapsen isän. Alkuun kaikki vaikuttaa (tietenkin!) täydelliseltä, sillä mies osaa hurmata ja puhua kauniisti. Mutta sitten Mikon pimeä puoli alkaa kaivautua esiin ja saa vähitellen yhä enemmän til…