Susi numero kuusi, emosusi, katselee minua metallihäkistään. Sen turkki on valkea kuin talvinen taivas. Naaras ei ole koskaan aiemmin tiennyt, miltä teräs tuntuu anturan alla. Ottaisin sen tiedon sudelta pois, jos voisin, sillä tuntemus on kylmäävä. Vaisto kehottaa minua rauhoittelemaan eläintä hiljaisin sanoin tai lempeästi koskettamalla, mutta minun läsnäoloni sitä kaikkein eniten pelottaa, joten jätän sen rauhaan.
Pidin kovasti Charlotte McConaghyn romaanista Viimeinen muuttolintu (WSOY 2021), joten kiinnostuin kirjailijan uutuusteoksesta heti, kun siitä kuulin. Kun romaani vielä osui silmiini kirjaston uutuushyllyssä, poimin sen epäröimättä mukaani.
Viimeinen muuttolintu käsitteli ilmastonmuutoksen tematiikkaa lapintiirojen kautta. Nyt ollaan jälleen ympäristön muuttumisen äärellä, mutta tällä kertaa mukana ovat sudet. Samaan tapaan kuin aiemmassa teoksessa, nytkin päähenkilö on kovia kokenut nainen, jota varjostavat menneisyyden kovat kokemukset. Tuttuja elementtejä McConaghyn teoksista siis löytyy.
Täällä oli susia -romaanin päähenkilö ja minäkertoja on Inti Flynn. Intillä on erikoinen neurologinen ominaisuus: peilikosketussynestesia. Se aiheuttaa monissa tilanteissa vaikeuksia, sillä hän kokee kipua jopa silloin, kun hän pelkästään näkee väkivaltaa. Ja väkivallalta hän ei ole elämässään säästynyt.
Inti matkustaa Skotlantiin erikoisen seurueen kanssa. Mukana ovat puhumattomaksi ajautunut kaksossisko Aggie, muutama työkaveri ja joukko susia. Kollegoidensa kanssa Inti haluaa vapauttaa sudet alueelle, mistä ne ovat kadonneet aikoja sitten.
Intin aikeita ei katsota hyvällä, ja hän joutuukin ennen pitkää kahnauksiin paikallisten kanssa. Maanviljelijät pelkäävät susien hyökkäävän heidän elinkeinonsa kimppuun ja pelko valtaa lähiseudun. Kun yksi maanviljelijä katoaa, kohdistuvat syyttävät katseet Intiin ja susiin. Intin tärkein tehtävä on huolehtia siitä, että sudet pysyvät elossa ja löytävät paikkansa uudelta kotiseudulta.
Täällä oli susia on selvästi sukua kirjailijan edelliselle suomennetulle romaanille. Kieli on kaunista, paikoin pakahduttavaa, ja Skotlannin maisemat susineen piirtyvät hienosti näkyviin. On hienoa ja tärkeää, että ekosysteemin muuttumista ja ympäristönsuojelua käsitellään kaunokirjallisin keinoin. Tällaiset romaanit saattavat saada lukijat katsomaan lähiympäristöään uusin silmin, ja se on tärkeää.
Minun makuuni romaanissa on kuitenkin hieman liikaa draamaa. Loppujen lopuksi sudet tuntuvat jäävän sivuun, kun keskiöön asettuu Intin vaikea elämäntilanne ja kun väkivalta ei edelleenkään olekaan taakse jäänyttä. En ollut varautunut kertomuksen raakuuteen, ja se hätkähdytti.
Toisaalta romaanissa on myös kauneutta ja toivoa. Onneksi niin.
Helmet 2022 -lukuhaaste: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.
Tämä kirja kuulostaa aika kiinnostavalta, hurjasta draamasta huolimatta. :D McConaghylta en ole lukenut vielä mitään.
VastaaPoistaMinä tosiaan pidin ekasta suomennoksesta tätä enemmän. Mutta kyllä tällekin kantaa mahdollisuus antaa, jos yhtään kiinnostaa. :)
PoistaHuippuhyvä draamakirja. Bloggaus tulossa joulukuussa.
VastaaPoistaKivaa päästä sitten lukemaan ajatuksiasi tästä!
PoistaTässä oli hurjan paljon kiinnostavia yksityiskohtia, sudet, Intin peilikosketussynestesia, kaksosten keskenäinen vuorovaikutus ja yhteys, Skotlanti... Tykkäsin kovasti, pitänee lukea myös Viimeinen muuttolintu.
VastaaPoistaKyllä, kiinnostavia yksityiskohtia tästä tosiaan löytyy, makuuni vähän liikaakin. Minä pidin Viimeisestä muuttolinnusta todella paljon!
Poista