Avasin oven ja hän seisoi siinä tuijottaen minua vaaleanharmailla silmillään. Huopahattu muodikkaasti vinossa, mutta ei niin paljon, että häntä olisi erehtynyt luulemaan pariisittareksi. Ei, ranskalainen hän ei ollut. Aivan liian pitkä. Eikä kirjailija. Ehkä Amerikkalaisista ystävistä tai Punaiselta ristiltä. Kuuluin niin moneen järjestöön, etten itsekään oikein pitänyt niistä lukua.
Leena Parkkisen romaani Neiti Steinin keittäjätär kietoutuu löyhästi todellisuuteen. Kirjailija Gertrude Steinilla oli tiettävästi suomalainen keittäjätär, ja hänen tarinansa alkoi kiehtoi kirjailijaa siinä määrin, että suomalaisnainen päätyi romaanin kansien väliin. Lopputulos on hyvällä tapaa jännitteinen historiallinen romaani, jonka keskeinen kysymys on: kuka on tämä mystinen ja arvoituksellinen keittäjätär?
Suomalaishahmon arvoitus avautuu vähitellen, kun hänen taustastaan päästään selville. Lopputulema on kiinnostava mutta jostain syystä huomaan, että se ei lopulta ole syy, miksi romaani minua kiehtoo. Ennen kaikkea minua kiehtovat taitavasti rakennettu ajankuva ja toimiva kerronta.
Ensin ihastuin romaanin kanteen, sitten kiinnostuin romaanin nimestä ja sitä myöten myös sisällöstä. Vielä kun Amma kehui, oli Kenelle naakat laulavat suorastaan pakko ottaa kuunteluun. Onneksi otin.
Romaani kuvaa useamman naishenkilön elämäntilannetta, erityisesti Miriamin ja Riian. Miriam on yhdessä narsistin kanssa, Riian biologinen kello käy äänekkääksi. Naisia yhdistää Porvoo, joka on miljöönä uskomattoman hieno juuri tälle teokselle. Naisia yhdistää myös se, että he yrittävät elää elämäänsä suhteessa muihin ihmisiin – eikä se aina ole helppoa varsinkaan, jos kuvaan astuu ristiriitaisia haluja ja jopa vallankäyttöä.
Kannoin tavarani vaaleansiniseen taloon heinäkuussa, kun ihmiset kadulla olivat hilpeitä ja jäätelökontit avoinna laskevaan iltaan. Tuomiokirkon kellot toivottivat minut tervetulleeksi kaupunkiin, joka oli noussut vuosisatojen saatossa tuhkista kuin feenikslintu. Olin varma, että poroksi palaneen ja aina uudelleen henkiin heränneen kaupungin havina muuttaisi meidätkin kuolemattomiksi.
Kenelle naakat laulavat on upea romaani, jonka tunnelmassa on jotain omintakeista. Kertomus vetää puoleensa niin, että henkilöt vaeltavat ajatuksiini silloinkin, kun en romaania kuuntele. Se on hyvä merkki.
Eletään vuotta 1931 Pohjanmaalla. Elena ompelee ruumisarkkuihin toppaukset, kun hänen miehensä tekee arkut. Samalla tilalla asuu Elenan anoppi, ja perheenlisäys olisi tervetullut.
Ilmari lähti satamassa käymään, ja arkkutupaan laskeutui Elenan kaipaama hiljaisuus. Kevyt tuuli keinuttivat ruusupensasta raapimaan ikkunaa. Ovi oli pidettävä auki, jotta puupöly pääsisi leijailemaan ulos.
Arkea saapuu sekoittamaan nainen Helsingistä, Lydia. Hän tuo mukanaan tuulahduksen uudenlaisesta maailmasta, ja jokin muuttuu. Enempää en paljasta, sillä itse ilahduin siitä, että sain yllättyä – tiesin aika vähän Lautapalttoosta, ennen kuin aloin sitä lukuaikapalvelusta toistaa. Tiesin oikeastaan vain, että kyseessä on historiallinen esikoisromaani ja että romaani on jo ehtinyt kerätä kiitoksia.
Kiitoksensa Lautapalttoo ansaitsee. Se on kiehtova, sopivasti yllättävä ja hyvin imussaan pitävä romaani. Kokonaisuus on uskottava, koskettavakin. Anna Englundin debyytti on vaikuttava!
Jana Kippo -trilogia on tullut päätökseensä. On siis aika sanoa hyvästit vaalealle sisupussille ja hänen karulle maailmalleen.
Halusin miettiä asiaa. Halusin hypätä keppiin ajaa suorinta tietä kukkojärvelle ja posauttaa hirvikiväärillä pastorisilasilta aivot pellolle. Hän oli listallani miehistä joiden kuolemaa toivoin mitä hartaimmin.
Sitten menin kotiin jatkaa sarjan aiemmista osista tutulla linjalla. Tapahtumia kuvataan lakoniseen tyyliin Janan näkökulmasta – ajoittain sisältö on senlaatuista, että hirvittää. Kaikkea ei avata juurta jaksain vaan päinvastoin: paikoin siirtymät ovat varsinaisia loikkia ja lukijan tehtäväksi jää päätellä, mitä välissä on tapahtunut. Pidän siitä, että vastaanottajalle annetaan tilaa täyttää rivien välejä.
Romaania kuunnellessani huomaan ajautuvani täyttämään rivien välejä siinäkin mielessä, että mietin Janan mielenmaisemaa. En voi olla pohtimatta, miksi hän toimii niin kuin toimii – en sommittele diagnoosia vaan mietin, mitä historia ihmiselle tekee.
Ja vaikka Janan elämä on raakaa ja rankkaa ja välillä tekee suorastaan pahaa, en voi olla vaikuttumatta tästäkin trilogian osasta. Itsellenikin hieman yllättäen jätän jopa vastentahtoiset jäähyväiset Janalle.
Olen lukenut Lautapalttoon ja Neiti Steinin keittäjättären. Todella hyviä tarinoita, joita on ilo suositella. Odotan vielä Sitten menin kotiin teosta. Huippuhyvä trilogia.
VastaaPoistaTuo Smirnoffin trilogia on kyllä kiinnostava. Se on toisaalta niin rujo, että pahalta tuntuu, mutta silti se pitää otteessaan. Ja nyt tuli haikea mieli kun tietää, että Janan seuraan ei enää pääse.
PoistaOletpa kuunnellut hyviä kirjoja! Sekä naakat että Lautapalttoo ovat olleet molemmat kirjasyksyn kohokohtia. Tuo Parkkisen kirja kiinnostaa myös, sitä on jo moni ehtinyt suositella.
VastaaPoistaNaakat bongasin tosiaan sinun suosituksestasi ja Lautapalttoon valintaankin taisit vaikuttaa. Kiitos siis hyvistä vinkeistä!
Poista