Marraskuun valo siivilöityy merituulen suolaamista ikkunoista, joissa ei ole verhoja. Venyttelen niskaa ja kuulostelen tilannetta, kunnes tajuan sen – ei ääntäkään. En kuule kertakaikkisen mitään. On vain ääretön hiljaisuus, johon luonto on tältä vuodelta vaipunut. Linnut ovat jo muuttaneet, saari hiljentynyt niiden laulusta. (Monni Himari: Vaella, kalasta, rakasta)
Monni Himari on luontokuvaaja, retkeilytoimittaja ja kirjailija, jonka Kaukokaipuu-blogiin olen joskus törmännyt. Hänen toinen kirjansa Vaella, kalasta, rakasta – omaa polkua etsimässä viehätti sekä nimensä puolesta että siksi, koska kirjassa luvataan olevan kauniita kuvia. Niitä onkin, ja sisältökin vastaa toiveitani vallan mainiosti.
Himari kertoo teoksessaan hieman elämäntarinaansa. Pääpaino on kuitenkin siinä, miten hän päättää tehdä suunnanmuutoksen ja päätyy aloittamaan uuden vaiheen elämässään Pohjois-Norjassa. Kaamosajan kynnyksellä Himari asettuu pieneen mökkiin majesteettisen maiseman äärelle ja tekee mökistä itselleen kodin.
Vaella, kalasta, rakasta on sopivan hidastempoinen ja ihanan lempeä kirja uuden suunnan etsimisestä. Se on myös puheenvuoro luonnon ja vähempään tyytymisen puolesta: Himari muistuttaa, että elämän ei tarvitse olla paikasta toiseen juoksemista ja jatkuvaa työtä. Kirjassa voisi olla tarpeen varoitustarra: Himarin tarina voi aiheuttaa levottomuutta ja herättää halun etsiä oma pieni mökki kaukaa kaupungeista.
Meidän pitää siis Evanin kanssa teeskennellä paitsi rakastunutta, myös kommunikointiongelmaista ja toisistaan sairaalloisen riippuvaista pariskuntaa, jolla on tapana lähetellä toisilleen tekstareita samassa huoneessa ollessaankin. Sellaista pariskuntaa, joka näyttää toisilleen sydänmerkkejä sormillaan ja hashtaggaa tunteensa Facebookissa. (Joanna Bolouri: Paras aika vuodesta)
Joanna Bolourin Paras aika vuodesta on yksi tänä vuonna kuuntelemistani joulukirjoista. Se tarjoaa myöskin leppoisuutta ja lempeyttä – sellaisia piirteitä loppuvuoden aikana lukemisiltani kaipailinkin. Jouluromaani sopi siis mainiosti vuoden pimeimmän ajan mielentilaani.
Viihdyttävän romaanin päähenkilö on Emily, jonka sinkkuus on suvun puheenaihe vuodesta toiseen. Tänä jouluna on kuitenkin tapahtumassa jotain ennenkuulumatonta: Emily on viemässä miesystävänsä Robertin mukanaan lapsuudenkotiinsa Skotlantiin.
Vaan eipäs viekään. Robert kun osoittautuu varsinaiseksi niljakkeeksi ja Emilyn on keksittävä jotain, ellei halua päätyä jälleen suvun pilkanaiheeksi. Niinpä hän palkkaa ärsyttävän naapurinsa Evanin esittämään Robertia, ja kaksikko matkaa yhdessä Skotlantiin.
Paras aika vuodesta on mainio joulukirja, jossa on riemastuttavia hahmoja ja nokkelaa sanailua. Viihdyin tarinan parissa hyvin, ja joulutunnelmaisten viihderomaanien ystäville tätä voi lämpimästi suositella.
Tapaninpäivä 2016. Karanteenin neljäs päivä. Olivia, kuistikammari, Weyfield Hall, kello 9.00. Nyt kun ei ollut enää paketoitavia lahjoja, kuistikammari sai muuttua Olivian turvapaikaksi. Hänellä oli tapana tulla tänne lapsena lukemaan paetakseen hyisiä uintiretkiä ja pitkiä veneilyreissuja, joita yli-innokas Phoebe vaati. (Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika)
Jouluun sijoittuu myös Francesca Hornakin romaani Viikko on pitkä aika. Siinä Birchin perhe kokoontuu pitkästä aikaa yhteen – ehkä hieman liiankin tiiviisti. Afrikasta avustustehtävistä palaava Olivia-tytär nimittäin määrätään karanteeniin, ja sama tuomio odottaa koko perhettä: Andrew-isää, Emma-äitiä ja perheen toista tytärtä Phoebea.
Aivan auvoisesti ei karanteenielämä englantilaisessa maalaiskartanossa suju. Tiivis yhteiselo paljastaa salaisuuden jos toisenkin, eikä tämän joulun jälkeen mikään ole entisellään.
Hornakin romaanille en lämmennyt aivan yhtä paljon kuin Bolourin joulukirjalle. Henkilöhahmot ovat tarinassa aika etäälle jääviä, enkä oikein löytänyt kenestäkään kosketuspintaa. Tunnelma on loppujen lopuksi kohtuullisen kolkko ja tarina taitaa haipua aika pian mielestä pois.
Hetken Saed ajatteli näkevänsä näkyjä. Ehkä saunan kuumuus oli tehnyt hänelle tepposet? Hän oli kokenut muutaman päivän sisällä niin paljon uutta, että hän saattoi jopa hallusinoida. Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas. Ei, jään alla olevat kasvot eivät kadonneet mihinkään. Siellä oli ruumis! Avannon vieressä seisovan soihdun valo tanssi tuolla kammottavalla näyllä. Pitkät hiukset olivat jäisenä kehänä kasvojen ympärillä, avautunut suu takertuneena jäähän. (Kaarina Griffiths: Murha tunturissa)
Kiintoisa formaatti joulun alla kuunneltavaksi oli joulukalenterikirja Murha tunturissa, josta ilmestyi joka päivä aattoon asti uusi osa kuunneltavaksi. Miljöö on jouluun hyvin sopiva: ollaan Lapissa, missä Ailun noitarumpukurssi on päättymäisillään. Hyvästien jättö muuttuu kuitenkin murhatutkinnaksi, kun avannosta rantasaunan läheltä löytyy ruumis.
Eikä ruumis jää ainoaksi vaan jännitys tiivistyy päivä päivältä. Vaaraan joutuu yksi jos toinenkin, ja kaikki huipentuu hurjaan etsintään tunturissa. Murhaajan selviämistä joutuu odottelemaan kuta kuinkin jouluun saakka, joten jännitystä kalenterin äärellä riittää.
Murha tunturissa on ihan kelpo dekkarisarja. Miljöö toimii hyvin ja henkilöt ovat mukavan moninaisia. Ehkä murhaajasta olisi voinut antaa jotain vinkkiä jo aiemmin – nyt tuntui, että kaikki selvisi lopulta aika rytinällä.
Kiitos arvostelusta! Jotenkin minulta on jäänyt tämä huomaamatta. Kaarina Griffiths
VastaaPoistaOlipa kivaa, kun kommentoit! Jouluinen dekkarisi avantoineen palasi heti mieleeni.
Poista