Huoneita on kolme: sali, ruokasali ja makuukamari, jossa on myös rouvan siro kirjoituspöytä. Hän (Aino Kallas) kuitenkin työskentelee mieluummin puolison jykevän tammipöydän ääressä, kunhan varoo sotkemasta tämän papereita. Se on salissa ja aurinko paistaa siihen suoraan, vaikka asunto on muuten pimeä, eikä ikkunoista näe pihan aitaa pidemmälle.
Tässä on tietokirja, jota odotin syksyn uutuuksista ehkä eniten. Suvi Ratisen Omat huoneet -teoksen idea on ihana: Ratinen tarkastelee kirjassaan sitä, missä naiset kirjoittivat sata vuotta sitten. Tietokirjassa on esillä kymmenen naista, jotka kirjoittivat 1900-luvun alkupuolella – siis monin tavoin erilaisessa ajassa kuin missä nyt elämme.
Kirjassa esitellään Hilja Haahden, Elsa Heporaudan, Maria Jotunin, Aino Kallaksen, Helmi Krohnin, L. Onervan, Ain' Elisabet Pennasen, Anni Swanin, Maila Talvion ja Hella Wuolijoen kirjallista uraa, yksityistä elämää ja ennen kaikkea niitä tiloja, joissa naiset aikanaan kirjoittivat. Monenmoista löytyy makuuhuoneen nurkkauksesta vankilaan.
Teosta elävöittävät monenlaiset kuvat niin henkilöistä ja heidän perheistään kuin myös asuinpaikoista ja työskentelytiloista. Kuvia on myös joistakin rakennuksista nykyaikana: erityisesti esillä on Merilinna, joka on varsinainen kulttuurikeskittymä.
Ratinen kuljettaa teoksessaan kirjailija ja feministi Virginia Woolfin pamflettia Oma huone. Idea toimii hienosti ja herättää paljon ajatuksia.
Kiintoisaa kirjassa on ajatus paitsi fyysisten tilojen myös henkisten tilojen tarpeesta. Välttämättä suuretkaan neliöt eivät takaa riittävää tilaa ajattelulle ja yksinololle, kun ympärillä pyörii perhettä ja palvelijoita. Kirjan naisilla on yltäkylläisyyttä mutta myös velvollisuuksia, jotka vievät aikaa omilta intohimoilta. Ajan henki on se, että miehille kyllä löytyy omia huoneita ja mielenrauhaa, naisten usein odotetaan suovan huomiotaan paljon muulle kuin omille kirjallisille töilleen – siis unelmilleen ja kiinnostuksenkohteilleen.
Mutta juuri biologian ja perhe-elämän takia useimmat naiset ovat Jotunin mukaan siinä vaiheessa jo "sisäisesti perin kuluneita". "Heille jää elämän ymmärrys ja hymy. Mutta ei sitä energiaa, jota vaaditaan taiteelliseen luomiseen."
Ratisen teoksen naiset ovat etuoikeutetussa asemassa, mutta silti heilläkin on vaikeuksia löytää tilaa omalle työskentelylleen. Onkin kiintoisaa pohtia, kuinka monen naisen ääni on jäänyt täysin kuulumattomiin juuri ajan ja tilan puuttumisen vuoksi.
Suvi Ratinen toteaa loppusanoissaan, että ajat ovat muuttuneet eikä enää ole tarvetta "yhtä tiheään toistella Kallaksen huomiota tarmokkuudesta, jota naisilta vaaditaan oman työrauhan turvaamiseksi". En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että työ on yhä kesken: edelleen esimerkiksi Tilastokeskuksen Sukupuolten tasa-arvo Suomessa 2021 -julkaisun mukaan naiset tekevät enemmän kotitöitä kuin miehet. Kuinka paljon kotitöihin käytettävä aika on poissa naisten omasta ajasta ja luovuudesta?
Ratinenkin huomauttaa, että pandemia on voinut haastaa naisten oman tilan, ja muistuttaa Virginia Woolfin kannustaneen jatkuvaan valppauteen saavutetuista eduista huolimatta. Feministishenkinen Omat huoneet on siis kovin tarpeellinen ja paikallaan juuri nyt.
Omat huoneet on sekä idealtaan että toteutukseltaan toimiva teos, jonka haluan saada omaan hyllyyni. Kirjan äärelle haluan varmasti palata uudelleen.
Muualla: Kirja vieköön!, Sivuhenkilö.
Tämä oli huippukiinnostava! Kuuntelin ensin äänikirjan ja sitten luin kirjastokirjan. Omaan hyllyyn tahtoisin minäkin.
VastaaPoistaTodella! Ihana idea ja vieläpä kokonaisuus, jota on kiva katsella.
Poista