Sophie oli rakastunut taloon aivan aidosti. Siitä lähtien, kun Thomas oli kertonut uutisensa, Sophien on tehnyt mieli rutistaa itseään ilosta aina, kun hänen mieleensä muistuu jotakin uutta. Jasmiinin peittämä kaari ovelle johtavan pihapolun päässä. Valtava vihreä tassuamme. Hunajan väriset lattialankut. Punaisen ja sinisen sävyjä hehkuvat lasimaalausikkunat myöhäisen iltapäivän auringossa. Joka ikkunasta näkyvä välkehtivä joki. Suurimpaan makuuhuoneeseen johtavat kapeat kiertyvät portaat. Ikkunapenkki jolle saattoi käpertyä rakkausromaanin ja lokumin kanssa. Talo oli todella kuin sadusta. Mutta oliko väärin ottaa se vastaan?
Liane Moriarty on niitä kirjailijoita, joiden teoksiin on melkein pakko tarttua. Niin tälläkin kertaa: tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Viimeinen vuosipäivä klikkautui aika pian ilmestymisensä jälkeen Storytel-hyllyyni odottamaan sopivaa hetkeä. Viimein syyskuussa sopiva hetki ilmaantui – alkoi tuntua siltä, että sopivasti kepeälle ja kuitenkin tärkeitä teemoja käsittelevälle romaanille olisi nyt tilausta.
Romaanin lähtökohta on se, että Sophie Honeywell kuuntelee biologisen kellonsa yhä voimakkaampaa tikitystä ja on sinkku. Elämä mullistuu melkoisesti, kun Sophie perii entisen miesystävänsä Thomasin isotädin talon ja päätyy keskelle sukusalaisuuksia ja uudenlaisia sosiaalisia ympyröitä. Pinnan alla on todellakin paljon enemmän kuin mitä päälle päin arvaisi, ja jonkinlaisia yllätyksiä on tarjolla loppuun saakka.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat lähelle Sydneytä saarelle, jota leimaa mysteeri: 1930-luvulla nuoret Connie ja Rose löysivät saarella sijaitsevasta talosta hylätyn vauvan, jonka vanhemmat olivat kadonneet jälkiä jättämättä. Myöhemmin sisarukset perustivat mysteerin ympärille tuottavan matkailubisneksen, mutta sukua arvoitus ei jätä rauhaan. Mihin Enigman vanhemmat katosivat tämän ollessa pieni? Mysteeri osuu hyvin lähelle Sophien uutta perhettä, ja hänkin on luonnollisesti osa salaisuuksia saarelle päädyttyään.
Viimeinen vuosipäivä on Moriartyn ystäville varmastikin mieleistä luettavaa. Tuttuun tapaan tarina on runsas ja siinä käsitellään kepeästi aika painaviakin teemoja. Kerronnassa on miellyttävää huumoria ja henkilöhahmoissa mukavasti eloa. Erityisesti pidän vahvoista naisista, jotka todellakin toimivat silloin, kun syytä on. Tematiikasta löytyy niin ihmissuhteita kuin mielenterveyteen liittyviä aihelmia, ja kummasti Moriarty saa kudelmansa pysymään koossa kaikesta runsaudesta huolimatta.
Vasta kirjan kuunneltuani tajusin, että alkuteos on julkaistu jo 2005. Nykyhetkessä se, miten yhtä kirjan henkilöistä luonnehditaan alituiseen tämän ylipainon kautta, tuntuu aika karmealta. Kulmat kohoavat myös siksi, että tämä henkilö tietenkin löytää aivan uuden vaihteen elämäänsä ja tulee nähdyksi uudella tavalla siinä vaiheessa, kun vaatekoko on pienentynyt monen numeron verran.
Muualla: Amman lukuhetki, Kirjamuuri, Luetut.net ja Kirjan jos toisenkin.
Keski-kirjastojen lukuhaaste: 8. Australialaisen tai uusiseelantilaisen kirjailijan kirja.
Tuo painon kommentointi on kyllä aina kulmia kohottavaa. Onneksi asiasta nykyään jo puhutaan. Ehkäpä sellaista ei enää laitettaisi kirjaan.
VastaaPoistaOnneksi tosiaan. Tuntuu hurjalta ajatella, että vielä viisitoista vuotta sitten moinen on ilmeisesti ollut ihan ok.
Poista