Viimeisenä kuvataan loppukuva, jossa Irma ja Mies ylittävät rautatiekiskot ja ohiajava juna peittää heidät näkyvistä, muunnos klassikkokuvasta, jossa protagonistit ratsastavat tai kävelevät kaukaisuuteen, pois tarinasta, kohti maailmaa. Minä matkaan takaisin Konalaan, kirjoittamaan Salattuja elämiä yhdessä toisen hienon työryhmän kanssa.
Kati Outinen on jäänyt mieleeni erityisesti Aki Kaurismäen elokuvista vaikuttavasta näyttelijäntyöstään. Hänen tekemisessään on intensiteettiä, joka hämmästyttää kerta toisensa jälkeen, ja niinpä otin ilolla vastaan tiedon Outisen muistelmateoksesta.
Niin lähelle kuin muistan on kiinnostava teos taiteesta ja suomalaisesta kulttuurikentästä Kati Outisen silmin. Outinen nojaa paljon vanhojen kalenterimerkintöjensä varaan mutta mainitsee tämän tästä, miten kyseessä on muistelu. Aina muistiin ei voi täysin luottaa, joskus muistot vääristyvät. Yhtä kaikki, näyttelijän muistelun äärelle asettuu mielellään, ja mukavasti polveileva kerronta sopii teokseen oikein hyvin.
Yksi muistikuva sytyttää toisen, joka vaipuu taka-alalle, kun jokin uusi asia leimahtaa mieleen. Monien tapahtumien kohdalla rajapinta mielikuvituksen, muiston, realistisen tapahtuman välillä on vaikea vetää. Ainakin osan tapahtumasta tiedän tapahtuneen, mutta onko sen jatko tai sitä edeltävä muisto vain mielikuvituksen jälkeenpäin tapahtumaan liittämää materiaalia? Onko muisto varioitunut, kun olen kuullut asioiden taustoja tai jonkun toisen näkemyksen tapahtuneesta?
Teos piirtää näkyviin kuvan näyttelijästä, joka on sieluaan myöten taiteilija ja taiteen asialla. Vuodet pienen lapsen äitinä ja sittemmin yksinhuoltajana limittyvät tiiviisti erilaisten teatteri- ja elokuvatöiden kanssa. Lämmin suhde omiin vanhempiin mahdollistaa kuvausmatkat, ja paikoin hengästyttää sekä työtahti että tiivis matkustaminen paikasta toiseen. Kiireenkin keskellä kaikesta paistaa kuitenkin lämpö ja rakkaus töihin sekä kiitollisuus: "olen onnenpekka" toistuu usein.
Kiintoisaa on kuvaus taiteilijan elämästä ja arjesta mutta myös siitä, minkälainen on naisen asema taiteen kentällä. Kun ikää tulee, puhelin soi yhä vähemmän. Samaan aikaan lapsiperheen ruuhka hellittää mutta ikääntyvät vanhemmat alkavat aiheuttaa huolta. Huoltakin voi käsitellä taiteen avulla.
Niin lähelle kuin muistan löytyy äänikirjana Outisen itsensä lukemana. Näyttelijän lukemista kuuntelee mielellään, ja oikeastaan teoksen ainoa huono puoli on se, että se herättää kaipuun teatteriin – eikä sekään ole ollenkaan huono asia. Suosittelen tätä eloisaa muistelmateosta lämpimästi.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!