Loiri teki 17-vuotiaana läpimurron elokuvassa (Pojat), 21-vuotiaana teatterissa (Lapualaisooppera), 23-vuotiaana televisiossa (Jatkoaika) ja 33-vuotiaana musiikissa (Eino Leino). Saavutus on suomalaisessa kulttuurielämässä ainutlaatuinen.
 |
| Jari Tervo: Loiri. Otava 2019 719 sivua |
Jari Tervon elämäkerta Vesa-Matti Loirista herätti kohua syksyllä ilmestyessään ja pelkistyi mediassa aika pitkälti siihen, miten runsaasti teoksessa käsitellään Loiri naisasioita ja seksiä. Halusin lukea kirjan nähdäkseni, mistä muusta teoksessa on kysymys – oletin, että 700 sivussa on pakko olla muutakin kuin seksiä. Painavampi syy oli se, että olen pitkään ihaillut Loiria niin näyttelijänä kuin laulajana, vaikka Turhapuro-fani en koskaan olekaan varsinaisesti ollut.
Loiri. on kirja minun makuuni. Loiri. ei ole kirja minun makuuni. Se on siis sekä että: kiinnostava ja puuduttava; hyvä ja huono.
En häiriinny seksistä, ei sitä kuitenkaan niin paljon ole. Enemmän häiriinnyn varsinkin alkuun siitä, miten lyhyttä lausetta Tervo viljelee ja miten asiat eivät tunnu sidostuvan toisiinsa. Loppua kohden teksti muuttuu sulavammaksi – tai sitten totun ilmaisuun, tiedä häntä.
On selvää, että seitsemäänsataan sivuun mahtuu runsaasti asiaa. Niin runsaasti, että paikoin mietin, olisiko voinut tiivistää, onko kaikki todella tarpeen. Toisaalta Tervo onnistuu kyllä luomaan kohteestaan vaikuttavan monipuolisen kuvan, jollaisen Vesa-Matti Loiri ansaitseekin. Mies on tavattoman ja uskomattoman monitaitoinen ja osaava, ja olisi häpeäksi, jos elämäkerta typistyisi vain Turhapuro-elokuviin. Tai niihin naisseikkailuihin.
Nocturnesta ja Lapin kesästä tuli Loirin ylivoimaisesti suosituimmat Leino-tulkinnat. Jälkimmäinen kävi jopa henkilötodistuksesta.Välillä lukiessani turhaudun runsauteen, mutta kirjan kansien sulkeuduttua päällimmäiseksi tunteeksi jää haikeus. Vesa-Matti Loiri (tai Matti tai Loiri, kuten kirjassa puhutellaan) on elänyt valtavan vaiherikkaan elämän kuuluisuuksineen, iloineen ja murheineen. Kansien väliin muotoutuu kuva miehestä, joka on elänyt kovaa mutta myös kärsinyt ja surrut. Voi vain arvailla, minkälainen prosessi on ollut katsoa taaksepäin, kun tietää, että edessä on joka tapauksessa paljon vähemmän kuin takana.
Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa romaanissaan Dioraama (Tammi 2019) seuraavasti: "Miksi muistoissa riidellään tai rakastetaan poikkeuksellisen paljon? Rakastellaan?" Ehkäpä siksi, että ihmisten kohtaamiset ja läheiset ihmissuhteet ovat kuitenkin niitä, jotka jäävät mieleen ja joita muistellaan elämän kääntyessä iltaan. Ehkäpä ne ovat Loirillekin olleet kaiken menestyksen keskellä tärkeimpiä.
Loiri. on elämäkerta, joka paljastaa paljon. Se kertoo paljon sellaista, mitä en Vesa-Matti Loirista aiemmin tiennyt. Ihan kaikkea en välttämättä olisi halunnutkaan tietää, mutta ainakaan teosta ei voi syyttää sievistelemisestä ja siloittelusta.
Loirin ovat selättäneet (kai tällainen verbi sallitaan tässä yhteydessä) myös ainakin Mari, Edith ja Matkalla eteenpäin.
Täällä tunnustautuu toinen Loiri-fani. Turhapurot on kaikki katsottu aikanaan ja olivat silloin tärkeitä elokuvia elämässä. Toivat iloa ja naurua. En tiedä olenko Loirin muita elovaesiintymisiä nähnytkään. Mutta hänen Leino-tulkintojaan suorastaan rakastan ja kuuntelen niitä Youtubesta halutessani saavuttaa tiettyjä fiiliksiä. Loirin tulkinnat ovat minulle inspiraatiota antavia!
VastaaPoistaEn tiedä uskallanko silti lukea tätä kirjaa. Mielikuvani Loirista on positiivinen ja oikeastaan pelkään, että se romuttuisi jos lukisin kirjan. En halua, että se romuttuu! :D
Vaaransa tässä kyllä on. :) Toisaalta pidin kyllä siitä, miten monipuolinen kuva Loirista kirjassa muotoutuu. Kirjan äärellä ymmärsin, että mielikuvani kirjan päähenkilöstä on ollut aika kapea.
Poista