Siirry pääsisältöön

Hanna Hauru: Jääkansi

"Jalkani olivat kohmeessa, kun olin naapuripellolla kuokkimassa syksyllä maahan unohtuneita lanttuja. Niissä oli mustia pakkasenpuremia kuin suuria homepilkkuja. Jouluruuat olivat riittäneet vain pariksi viikoksi ja Betti oli ajanut minut hankkimaan syötävää.
En kehdannut mennä naapureiden ovelle kerjäämään, joten otin kuokan ja etsin."

Hanna Hauru: Jääkansi
(Like 2017)
117 sivua
Hanna Haurun romaani Jääkansi houkutti minut äärelleen, kun törmäsin muutamaan kiinnostusta herättävään bloggaukseen (katsopa vaikka Ullan, bleuen, Main ja Lauran kirjoitukset). Entuudestaan minulle tuntematon Hauru nousi saman tien kiinnostavien kirjailijoiden listalleni, niin synkän kiehtova hänen loihtimansa tarina on.

Jääkannen minäkertoja on tyttö, joka elää keskellä äärimmäistä köyhyyttä ja pelkoa. Isä on kaatunut rintamalla, kotiin muuttaa Betti-äidin rinnalle uusi mies, josta tyttö käyttää nimeä Paha, ja perheenlisäystä on tulossa ennen kuin on monen mielestä soveliasta. Tyttö kasvaa kurjuudessa, jota ei ehkä itsekään täysin ymmärrä, päätyy töihin mielisairaalaan ja esimerkiksi siitä, miten mielenterveyden ja -sairauden raja on lopulta varsin häilyvä.

Tarinaa kuljetetaan kahdella aikatasolla. Toisella aikatasolla tyttö elää ja kasvaa resuisessa mökissä miten parhaiten taitaa. Toisessa ajassa on aikuiseksi kasvanut tyttö, joka palaa lapsuutensa mökkipahasen ja muistojen luokse. Voiko kurjuutta paeta? Voiko kohtaloaan välttää?
Tämä järvelle johtava käpyinen polku on kuin Pahan siihen tamppaama. Jokainen laonnut haavaheinä on kuin hänen kumoon sylkemänsä. Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.
Haurun pienoisromaani on ehdottomasti kokoaan suurempi, niin kliseinen kuin määritelmä onkin. Tarina on tavattoman intensiivinen. Se jää mieleen, vaikka lukeminen ei lopulta kauan vie. Lakoninen ja tyylikkään vähäeleinen kerronta on riisuttu suurista tunteista mutta vie vahvasti mukanaan. Erittäin vakuuttavaa työtä!

Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Kansi on minusta hieno ja sopii kirjan tunnelmaan oikein hyvin.

Kommentit

  1. Onpa kiva, että luit. Kannattaa lukea koko Haurun tuotanto kun tykkäsit tästäkin :))!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Haurun nimi jäi nyt ehdottomasti mieleen! :)

      Poista
  2. Olen lukenut Jääkannen ja Tyhjien sielujen saaren. Minusta saarikirja oli todella voimakas tunnekirja, vaikka pienoisromaani sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jääkannen perusteella tuntuu, että Hauru osaa sanoa tiiviisti paljon.

      Poista
  3. Kannattaa tosiaan lukea Tyhjien sielujen saari ja myös Utopia-niminen pienoisromaani Haurulta, jos tästä pidit. :)

    VastaaPoista
  4. Tämä oli minulle liian paha, raskas ja toivoton tarina, en päässyt sen sisään, koska kaikki kauheus piti etäällä. Mutta Haurun kieli ja kerronta ovat upeita, niissä on todellista taitoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauru kirjoittaa kyllä tavattoman hyvin. Lukiessani mietin, että on siinä rajalla, onko synkkyys liian mustaa - minulle se ei ollut.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13 – ilmoittaudu mukaan!

Klassikkohaasteen logo: Niina T. Kirjabloggaajien klassikkohaaste lähestyy taas! Haasteen kolmastoista osa on vuorossa heinäkuun viimeisenä päivänä, joten aikaa klassikon lukemiseen on kosolti – nyt siis valikoimaan, mikä kirja sopivasti kutkuttaa ja houkuttaa!  Klassikkohaasteen viralliset säännöt: 1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.) 2. Lue valitsemasi klassikko. 3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2021. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä. 4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä! 5. Toista kohta neljä useasti! Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta  #klassikkohaaste . Haasteeseen vo

Laura Malmivaara: Vaiti

Tämä talon puolikas on vain minun. Kaikesta muusta olen luopunut, mutta en tästä. Täällä olen turvassa. Kukaan ei odota minun sanovan yhtään mitään. En ota puhelinta esiin laukusta. Ikkunasta siivilöityvä valo on pehmeää, harmonia näennäisen täydellinen. Vain mahassa vellova möykky etoo.  Laura Malmivaara: Vaiti Otava 2021 kansi Elina Warsta 243 sivua äänikirjan kesto 6 t 46 min lukijat Laura Malmivaara ja Marja Packalén Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti  vie minäkertojan mielenmaisemaan. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö muistuttaa kirjailijaa itseään, hänen ex-puolisonsa Atte taas tuo mieleen Malmivaaran entisen puolison, työtavoistaan syntyneessä kohussa ryvettyneen Aku Louhimiehen. Tyttäriä pariskunnalla on kaksi, kuten oikeassakin elämässä. Vaiti  ei kerro kuitenkaan yksinomaan siitä, miten Atte – Aku – kärsii kohun keskellä tai miten ryöpytys vaikuttaa perheeseen. Se on yksi sivujuonne, mutta ennemminkin romaanissa on kysymys minäkertojasta, hänen suhteestaan läheisiinsä ja e

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

"Panin soimaan Lordin levyn. Jos siihen ei Paavo Pesusieni reagoi, niin sitten ei mihinkään. Mitään ei tapahtunut. Paavo makasi edelleen lattialla kuin ruumis." Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (Otava 2015) 173 sivua Anna-Leena Härkösen teos Ihana nähä! ja muita kirjoituksia  sisältää kirjailijan havaintoja, oivalluksia ja omakohtaisia kokemuksia monista aiheista matkustamisesta naisena olemisen vaikeuteen ja äitiydestä vanhustenhoitoon. Kirjoittaja ottaa kantaa vahvasti ja napakasti, huumoria unohtamatta. Kyytiä saavat esimerkiksi asiakaspalvelun möröt ja Suuret Äidit. Moni huomio saa lukijan nyökyttelemään päätään ilahtuneena, sillä Härkönen kirjoittaa tutuista ilmiöistä tunnistettavalla ja kiinnostavalla tavalla. Mielikuvia luodessaan kirjailija saa lukijansa hyrisemään ilosta, ellei jopa nauramaan äänen. Nuorempana näin vanhenemisessa yhden ainoan hyvän puolen: sen kun saa mielenrauhaa ja tasapainoa. Kuvittelin, miten jakelen lempeästi hymy