Siirry pääsisältöön

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedt: Oneiron
(Teos 2015)
440 sivua
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.

Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietää, mitä naisille on sattunut, miksi he ovat päätyneet rajan tuolle puolen, mutta ajan myötä se muuttui vähemmän merkitykselliseksi. Merkityksellisemmäksi nousi eletty elämä, ei sen päätös. Ja kyllä tuohon alun polttavaan kysymykseenkin vastauksia lopulta sai.

Kirjan aihe, kuolema, on ahdistava, ja jollain tapaa ahdistavana koin tarinan lukemisenkin. Se ei kuitenkaan ole huono asia, sillä Oneiron herätti samalla valtavasti ajatuksia ja aiheutti jälkimaininkeja, joiden liplatus tuntuu yhä edelleen. Lukiessani pohdin paljon elämää ja kuolemaa, ikiaikaista kysymystä mitä on kuoleman jälkeen, naisen asemaa ja tasa-arvoa niin sukupuolten kuin eri kansallisuuksien välillä. Todella hienosti Lindstedt avaa lukijalleen henkilöidensä erilaisia maailmoja ja taustoja, ja sitä myöten tulee pohtineeksi, miten kuoleman hetkellä kaikki ovat samassa asemassa.

Vai ovatko sittenkään? Väkisin kun taitaa kuitenkin käydä niin, että toinen jättää jälkeensä isomman jäljen kuin toinen. Toinen saa enemmän tilaa kuoleman jälkeenkin kuin toinen.

Ehkä kuitenkin lopulta mietin enemmän elämää kuin kuolemaa. Teos nivoo yhteen seitsemän naisen elämäntarinat, ja kaikki ne ovat omalla tavallaan erityisiä, elettyjä elämiä. Kukin ponnistaa erilaisista lähtökohdista, seuraa omaa polkuaan, tekee valintojaan joista joku on väistämättä väärä, ehkä kohtalokaskin. Ja se on elämää.

Oneiron on osin hämmentävä, hurja, monisyinen, runsas ja mieleenpainuva. Se on raju ja armoton mutta samalla kaunis. Aivan omanlaisensa.

"Paljon on nieltävää", sanoo Tuija, ja samaa mieltä olen minäkin. Oneiron ei päästä helpolla, mutta pitäisikö kirjallisuuden aina päästääkään? "Lindstedt on velho", toteaa Elina ja huikeaksi kirjaa kehuvat sekä Liisa että Leena. Omppu toteaa Oneironin häikäisevän älyn loisteella ja Suketus haluaisi koko maailman lukevan Lindstedtin upean kirjan. "Lindstedt on Finlandiansa ansainnut", arvioi Jenni ja Katri toteaa, että kirja itsessään on kuin palkinto. "Maailmanluokan kirjallisuutta", kiittää Katja. Marjatan makuun kirjassa oli kaikkea liikaa.

Helmet 2016 -listalla kirja asettuu kohtaan 8, sillä en ole aiemmin Lindstedtin tuotantoa lukenut.

Kommentit

  1. Tämä on yksiselitteisen upea kirja, joka mietityttää ja vaikuttaa syvästi. Oli tosi vaikeaa kirjoittaa tästä, lukukokemus oli niin suuri. Huh, aivan huikea tapaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin koin kirjoittamisen vaikeaksi, niin suureksi kirja nousi.

      Poista
  2. Luonnehdit tätä hyvin: raju, armoton ja kaunis. Kaikkea tuota. Oneiron on romaani, jollaista ei heti tule vastaan. Ja sekin on totta, että ehkä tässä - sittenkin - on kyse enemmän elämästä kuin kuolemasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Katja. On tosiaan vaikea kuvitella, että mitään vastaavaa tulisi pian vastaan.

      Poista
  3. Hieno arvio hienosta kirjasta! Onhan Oneiron kirjallinen tapaus, lukukokemuksena vertaansa vailla, uusi ja raju, kuten kirjoitat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Elina. Kirjallinen tapaus Oneiron todella on - monessakin mielessä.

      Poista
  4. Minäkin sain Oneironin joululahjaksi ja bloggasin siitä myös tänään. Taidettiin käytttä aika monta samaa adjektiivia, hurja ja mieleenpainuva kirja tosiaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas sattuma! :) Pitääkin käydä lukemassa postauksesi.

      Poista
  5. Juuri kuten tuolla lopussa toteat, niin minun makuuni tässä oli kyllä kaikkea aivan liikaa.
    Luin juuri Toni Morrisonin Sulan uudelleen. Olen lukenut sen edellisen kerran joskus 70-luvulla. Sulassa on myös eräs kuolema, jossa kerrotaan, mitä henkilö vielä ajatteli, kun kipu oli poissa ja hengitys juuri pysähtynyt. Sen tyylikkyys ja lyhyys vaikutti minuun enemmän kuin tämä pursuileva kuvaus omituisesta, groteskista elämästä jossain välitilassa. Ei voi mitään, maut ovat erilaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, pakko myöntää, että oli virkistävää löytää myös vähemmän innostunut lukukokemus. Olisihan se hassua, jos me kaikki pitäisimme samoista kirjoista. Kiitos Morrison-vinkistä, pitää tutustua. Koti teki vahvan vaikutuksen, mutta sen jälkeen en ole Morrisonia lukenut.

      Poista
  6. Olen kommentoinut kaikkia Oneironista kirjoitettuja tekstejä, jotka vaan olen huomannut. Nyt sanon jotakin, jota en ole ennen sanonut. Tiedätkös, kun mietin Oneironia nyt (lukemisesta aikaa parisen kuukautta), niin se tuntuu hyvin pelottavalta kirjalta. Sitä se ei lukiessa ollut ollenkaan. Ihmeellistä. Oneironissa taitaa olla jokin sellainen voima, joka ei suostu selittymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Oneiron tuntui etukäteen pelottavalta, mutta tuota "jälkikäteisepelottavuutta" en ole tullut ajatelleeksi. Lukiessa kirja ei tosiaan pelottavalta tuntunut, vaikka koin jonkinlaista ahdistusta - se tosin johtunee suurilta osin myös muusta kuin itse kirjasta, ajankohta vain oli sellainen.

      Poista
  7. Tämä teos nosti kotimaisen kirjallisuuden rimaa edustamalla parasta maailmanluokan kirjallisuutta.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt vain odotetaan, milloin Oneiron lennähtää maailmalle.

      Poista
  8. Oneiron hengästytti kiihkydellään. Parasta kotimaista! <3

    VastaaPoista
  9. Minusta kirja on keinotekoinen, yritetty liikaa sepustaa muka jotain fiksua ja omaperäistä. Toisin kuin monet kirjat, tämä ei vie mukanaan eikä tule tutua, ettei voi keskeyttää enen kuin on viimeisen sivun kääntänyt. Ihmetyttää, ertä tämä on jonkin palkinnon voittanut. Ei mikään kirjailijasuuruus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oneiron jakaa varmasti mielipiteitä, sen voin hyvin uskoa. Onneksi kaikkien ei tarvitsekaan samoista kirjoista pitää. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine . Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?" Kristin Hannah: Satakieli WSOY 2019 Alkuteos The Nightingale  2015 Suomentanut Kaisa Kattelus 450 sivua Kristin Hannahin romaani Satakieli  tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti. Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaaksee...

Taylor Jenkins Reid: Tähtienvälinen

Hänen astuessaan lennonvalvontakeskukseen jokin siellä tuntui silti vetävän häntä puoleensa luita ja ytimiä myöten. Samalta oli tuntunut, kun hän oli katsonut kaukoputkellaan ja nähnyt Jupiterin vyöt ensimmäistä kertaa. Ja kun hän oli taivutellut vanhempansa viemään hänet Kuolemanlaaksoon kolmatta opiskeluvuotta edeltävänä kesänä ja nähnyt kahden ja puolen miljoonan valovuoden päässä siintävän Andromedan galaksin. Yhtä kirkasta taivasta hän ei ollut sen koommin nähnyt. Taylor Jenkins Reid: Tähtienvälinen Gummerus 2025 alkuteos Atmosphere kansi Faceoff Studio, Tim Green suomentanut Jade Haapasalo 412 sivua Muistiini on jäänyt lapsuudestani vahva jälki Challenger-avaruussukkulan tuhosta pian sen taivaalle laukaiseminen jälkeen. Vuosi oli 1986, ja kuten tiedetään, sinä vuonna tapahtui paljon muutakin järisyttävää. Mutta jokin avaruusraketin kohtalossa mietitytti minua pitkään, ja sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että avaruus kiehtoo minua kyllä mutta se myös pelottaa äärettömyydess...

Camilla Nissinen: Rihmasto

Muistoni ovat sumuisia. Ne sekoittuvat, muuttavat muotoaan ja sotkeutuvat keskenään. Välillä ne ovat minua lähellä. Ne sykkivät suonissa ja valahtavat äkkiarvaamatta käsiin. Joskus en saa niistä mitään otetta, en tunnista niistä itseäni enkä äitiä, ja aina toisinaan uskon, ettei mikään siitä koskaan tapahtunut, että minä olen vain keksinyt kaiken, täyttänyt tarinan puuttuvat palaset unikuvilla. Camilla Nissinen: Rihmasto Tammi 2025 kansi Tuomo Parikka 344 sivua Almalla on pieni vauva. Puoliso Johannes on läsnä ja kaiken pitäisi olla periaatteessa hyvin. Mutta uusi rooli, johon ei saa koulutusta , ei tunnukaan heti omalta vaan äitiys on vaikeaa. Turvaverkkoja pienellä perheellä ei juuri ole: Alman äiti on poissa kuvioista ja Ilmari-ukki kärsii pitkälle edenneestä muistisairaudesta. Samaan aikaan äitiys saa Alman pohtimaan menneisyyttään ja vaikeaa lapsuuttaan, johon jonkinlaista vakautta toi Ilmari. Vuosikymmeniä aiemmin Ilmari on jättänyt taakseen sotatantereet ja väkivaltaisen isän. H...