Käyn istumaan pojan kanssa rinkkojemme päälle. Taustalla siintää Čuomasvárri. Riekko ilmestyy jostain kumpareen takaa eteemme. Se on aivan hiljaa. Nostaa hieman kaulaansa. Se tietää, että me emme ole sille kuolemaksi. Me emme tahdo pahaa. Riekko on. Me olemme. Samaa perhettä. On hetkiä, jolloin tuntuu kuin olisi kotona, kuin kaikki elävä ja eloton olisi tuttua, jotain johon ei ole omistussuhdetta vaan osallistumissuhde, kuin olisi pala maailmaa, hippunen universumia.
Kuuntelin keväällä Tomi Kontion Kansallispuistojen kutsun, ja ihastuin teokseen niin, että hankin sen omaksi painettuna kirjana. Oli itsestään selvää, että hankin luettavaksi myös kirjailijan samalla linjalla jatkavan teoksen Erämailla – Tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä.
Samalla linjalla tässä tosiaan jatketaan, mutta uusin ajatuksin. Tällä kertaa runoilija kiertää pohjoisen Lapin erämaita poikansa kanssa. Lukija pääsee mukaan niin Tsarmitunturille kuin Muotkalle, Kaldoaiviin ja Tuntsalle. Väistämättä käy niin, että tarinoiden ja upeiden kuvien äärellä sitä alkaa haaveilla vaellusretkistä Suomen erämaihin.
Kansallispuistojen kutsun tavoin myöskään Erämailla ei ole perinteinen vaellusopas. Tarkkojen kilometrimäärien ja kohdevinkkien sijaan teos tarjoaa retkikuvauksia ja tunnelmointia tunturien laelta, puurajan alapuolelta, autiotuvilta, keskeltä rakkaa ja vesistöjen ääreltä.
Maisema oli rauhoittavaa metsämaisemaa, jota laikuttivat aapasuot ja pienemmät suojuotit. Etelän suunnassa kohosivat havupuiden peittämät vaarat pehmeinä aaltoina. Kumisaappaat tuntuivat tässä maastossa miltei välttämättömiltä, ja niidenkin kanssa joutui kiertämään hankalakulkuisimmat suot. Ruska oli ohitse, mutta maatuvat lehdet ja kellastuneet mättäät loivat kullan- ja ruosteenhohdetta maisemaan.
Kirjassa on myös tarinoita, jotka kiinnittyvät eri alueille. Mieleen jäivät esimerkiksi pohdinnat eräästä helikopterista, nainen ja koira, kuvitelma Junkers-hävittäjän viimeisistä hetkistä ennen syöksyä erämaahan sekä unohduksiin painunut eräkirjailija Aarne Järvinen. Kirjallisuuden ystävää ilahduttaa teoksessa muutenkin kirjallisuuteen viittaaminen: Kontion pyrkimys keskustella poikansa kanssa runokokoelmien nimiä käyttäen huvittaa ja Tove Ditlevsenin Lapsuuden kulkeminen mukana Paistunturilla saa aikaan haaveen päästä lumoutumaan sanoista samalla, kun ulkona telttakankaaseen ja varpuihin takertunut kosteus alkoi rapista ja muuttua kiteiseksi.
Minua ihastuttaa myös se, miten jo elämää nähnyt runoilija tarkastelee maailmaa yhteydessä luontoon. Mukana matkalla kulkeva poika on nuoruudessaan kontrasti isälle, joka tunnistaa iän merkkejä mutta tietää sellaista, mitä nuorukainen ei vielä tunnista.
Erämailla on teos, jonka syvyyksiin on ihanaa upota. Kieli on taitavaa, kuvitus kaunista ja kerronta eläytymiseen houkuttavaa. Teos saa kaipaamaan keskelle erämaita, luonnon helmaan, mutta se toimii myös luonnon rauhaa etsivälle ensiapuna, jolleivät erämaat satu olemaan aivan heti saatavilla.
Jossain Duolvaljunnin kohdalla näimme maakotkan kiertelevän taivaalla. Sen pyörivä lentorata tuli meitä kohti. Hanki kimalteli. Taivas virtasi ylöspäin. Kevyt tuulenviri käväisi kasvoilla, kuin kotkan kosketus, silkinpehmeä. Ajattelin kuollutta ystävääni. Ajattelin suurta luontoa. Ajattelin, että se puhui minulle, välitti minulle, välitti minusta. Sitten en enää ajatellut. Tunsin vain huimausta ja rakkautta kauneuden edessä. Suljin silmäni.
Muualla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 4. Kirjassa on presidentti.
Annoin tämän miehelle isänpäivälahjaksi. Itse olen toistaiseksi vasta selaillut, mutta jo kuvat ovat upeita. Komea kirja myös esineenä!
VastaaPoista