Joku huutaa kellonajan ääneen. Hissin pitäisi olla pian perillä, Anahitan Maassa. Järvelle lasti tuotaisiin helikopterilla. Me saisimme nähdä kuinka säiliö aukenisi, Anahita ilmestyisi meille uudessa olomuodossaan, tervehtisi meitä ja Takht-i Suleimanin pintaa, laskeutuisi sen syvyyksiin ja ottaisi sen asumuksekseen. Ja pelastaisi meidät siinä sivussa, karkottaisi kuumuuden ja kuivuuden ja niiden mukana seuranneen tuhon.
En varsinaisesti ole dystopioiden saati kauhun ystävä. Mutta niin vain piti tarttua Tiina Raevaaran novellikokoelmaan Tulevaisuuden aaveet – ensinnäkin koska pidän Raevaaran kirjallisesta otteesta, johon voi aina luottaa, ja toiseksi koska jokin kauhun ja tieteen yhdistämisessä kiinnostaa.
Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka kaikki esittelevät aivan omanlaisensa maailman. Kokoelman avaavassa Yhteydessä ollaan hyvin apokalyptisissa tunnelmissa, kun pieni seurue taittaa matkaa uhkia varoen. Mukana matkassa on kertojan sisko, jota kuljetetaan tynnyrissä. Corot vie puolestaan avaruuteen, vieraalle planeetalle, jossa on tapahtunut jotain hämmentävää.
Sodan henki on novelleista lyhyin mutta se jää eräänlaisessa lohduttamassa ihmiskuvassaan vahvasti mieleen. Esperanza puolestaan yhdistää vaikuttavasti tieteellistä tutkimusta ja hiipivää kauhua: DNA-tutkimusta kuvataan vakuuttavasti ja tutkimustyöhön yhdistyy jotain, mitä ei oikein helposti voi tieteen keinoin selittää.
Kuninkaallisen tulen kaupunki taas kuljettaa lukijan rauniokaupunkiin. Maailma on muuttunut epätasapainoiseksi, eikä kukaan enää ”halua lapsia maailmaan, josta suolaheinät ja ruusut ovat kuivuneet pois”. Ihmiset odottavat pelastusta ylemmiltä voimilta. Uuden elämän houkutus asettuu hetkeen, kun useamman ihmisen elämä on muuttumassa.
Ei ole yhtä selvää rajaa, ei ole ovea ymmärtämättömyyden ja ymmärryksen välillä.
Gliesen lapset sijoittuu myöskin vieraalle planeetalle. Metsä on lähes kuin Maassa mutta jokin tuo uhkan tuntua. Kokoelman päättää Progress, joka sijoittuu sekin avaruuteen ja jossa keskeistä on kuolemattomuuden päämäärä.
Vaikka dystopiat ja kauhu eivät tosiaan ole minulle erityisen mieleisiä, pidin Raevaaran novelleista. Niissä on vahva tunnelma eivätkä novellien maailmat ole liian kaukaisia ja liikaa mielikuvituksen rajoja koettelevia. Niistä löytyy yhteyksiä nykyaikaan ja todellisuuteen: novelleissa on jotain tuttua mutta jokin on kuitenkin vinksallaan, ja yhdistelmästä syntyy vaikuttavaa lyhytproosaa.
Dystopioissa on usein jotain kovin lohdutonta, eivätkä Tulevaisuuden aaveet -kokoelman novellien maailmatkaan ole täynnä auringonpaistetta ja riemua. Silti, vaikka niissä on selvää, että elinympäristöt ovat muuttuneet ja jotain mullistavaa on tapahtunut, on niissä myös pilkahduksia toivosta.
Kiinnostavaa onkin se, miten ihminen toimii silloin, kun tutusta on tullut tuntematonta ja on ollut välttämätöntä sopeutua uudenlaisiin tapoihin olla olemassa. Mitä sijaa ja merkitystä on muistoilla? Mitä ihmismielessä liikkuu?
Raevaara totisesti yhdistää novelleissaan kauhun ja tieteen, ja sen hän tekee taitavasti. Kynänjälki on vakuuttavaa, ja novelleista useampi jää mieleen pyörimään.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024.
Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!
Kiitos vinkkauksesta, tämä meni lukulistalle.
VastaaPoista