Mikael on tarkka ajasta, koska hän tietää mitä myöhästyminen voi maksaa. Hän on tarkka kaikesta. Hän laittoi jo illalla valmiiksi puhtaat vaatteet tuolin karmille ja pakkasi repun. Läksyt hän oli tehnyt perjantaina, etteivät ne unohtuisi viikonlopun aikana. Hiukset on harjattu ja hampaat pesty. Hänellä on kumisaappaatkin, opettajalla ei pitäisi nyt olla mitään motkottamista. Hän oli löytänyt äidin vanhat saappaat, jotka ovat aivan sopivat, kun kärkeen sulloo vähän sanomalehteä.
Näyttelijä ja kolumnisti Jenni Kokanderin toisinkoinen Yksi miljoonasta kertoo kustantajan esittelyn mukaan elämän sattumanvaraisuudesta. Siitä todellakin on kysymys: romaanissa risteävät ihmiskohtalot ja tarinat, joita sivaltaa elämä.
Tarinassa ei päästä pitkälle, kun 8-vuotias Mikael löytää asuintalonsa pyöräkellarista jotain hirvittävää. Pian talossa asuville selviää, että lentoemäntä Orvokki on kuollut ja Mikael kadonnut. Mikä tapahtumien yhteys on?
Vyyhtiä alkaa selvittää poliisivoimat vahvistuksenaan kriminaalipsykologi Kaisa Halla. Kaisa haluaa erityisesti löytää pojan, jonka kotona ei kaikki tunnu olevan aivan kunnossa. Entä mitä löytyy Orvokin taustalta? Ja minkälaisia taakkoja kantaakaan mukanaan Kaisa Halla, joka ehti tavata Orvokin ohimennen vain hetki ennen tämän menehtymistä?
Yksi miljoonasta on kiehtova tarina, jonka pohjavireestä aistin melankoliaa. Se muistuttaa, että elämä tosiaankin on sattumanvaraista eikä mistään voi olla varma. Siitä huolimatta elämää ei voi elää valmistautumalla pahimpaan.
On järjetöntä pelätä, että lentokone putoaa. Ei se, että on puristanut rystyset valkoisina penkkiä pelasta, jos kone syttyy tuleen. Ei suruun ja menetykseenkään voi valmistautua. Yhtä järjetöntä on sanoa, että todennäköisyydet ovat puolellamme. Joku on kuitenkin se yksi miljoonasta.
Tarina etenee takaumin. Kun nykyhetkessä Mikael on kadoksissa ja Orvokki kuollut, on enimmän aikaa Orvokki hyvin vahvasti elossa. Menneen avulla kerrotaan, mitä hänelle tapahtui ja miksi juuri hänen traaginen kohtalonsa on todennäköisyyksien vastainen – siis sattumanvarainen. Samankaltaisessa sattumien turbulenssissa on moni muukin, ja väistämättä tarinan edetessä ajautuu pohtimaan, kuinka paljon todellisuudessa elämää on mahdollista hallita.
Kerronta toimii hyvin ja romaanin kieli on kaunista. Ihailen vertauksia, joissa on raikkautta, ja ihailen tarinasta välittyvää hyväksyntää. Tämän toisinkoisen perusteella alkaa kiinnostaa myös Kokanderin esikoinen, Sukupuuttoon kuolleiden planeetta.
Helmet 2022: 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen.
Kuulostaa potentiaalisesti oikein hyvältä teokselta! Täytyypä muistaa.
VastaaPoistaPidin kyllä!
Poista