Kun en vastannut hymyyn, hän vakavoitui. Hän kertoi kuinka hänen maailmansa olikin yhtäkkiä alkanut niellä itseään. Se, mikä oli aiemmin ollut ensirakkauksia ja nousuhumalaa, olikin yhtäkkiä näkymättömyyttä. Häntä ei oikeastaan haitannut se, kuinka hän oli kadonnut vanhetessaan. Se, mikä häntä suretti, oli se, ettei hän tiennyt miten olla sellainen aikuinen kuin muut olivat. Hän oli loukussa omassa nuoressa ja juopuneessa päässään muttei sopinut enää kuvaan.
Amanda Palon Outoja kaloja on niitä kirjoja, joihin en olisi tullut tarttuneeksi ilman kirjasomeyhteisöä. Se on myös niitä kirjoja, joiden äärellä olen kiitollinen sosiaalisesta mediasta, joka avaa silmiäni kirjoille, joita en olisi muuten tullut noteeranneeksi.
Näyttelijän, teatterintekijän ja feministin novellikokoelma on nimittäin kirja, joka kannatti lukea. Tarkkanäköinen, viiltäväkin esikoisteos hämmentää pistävän realistisella otteellaan, jossa on kuitenkin ripaus – niin mitä? Ehkä taikaa? Niin tiukasti tilannekuvat ja lyhyet hetket pitävät lukijan otteessaan.
Hetket ovat todellakin lyhyitä, jotkut novellit tai proosatekstit vain muutaman rivin mittaisia. Silti kokoelma pitää otteessaan, saa siirtymään rikkinäisen hahmon luota toisen luokse ja säilyttää intensiteetin.
Tuntuu vaikealta hahmottaa, mikä minut saa ihastumaan Palon teksteihin. Ihmiskuvat eivät ole varsinaisesti kauniita mutta niissä on jotain lohdullista kaikessa melankoliassaan. Teoksesta välittyy herkkyyttä ja katse, joka hyväksyy ihmisen kaikessa inhimillisyydessään. Luulen, että juuri se minuun lopulta eniten vetoaa.
Muualla: Mitä luimme kerran ja Helmi Kekkonen.
Helmet 2022: 39. Novellikokoelma.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.