Eräänä yönä matalien pilvien riippuessa laakson yllä me kaksi – syntymätön lapseni ja minä – käperryimme pesäämme huopien alle, ja siellä maatessani kuvittelin kaikkien metsän eläinten tekevän samoin, asettuvan levolle, kääriytyvän kerälle omaan lämpöönsä. Mietin, että jotkut metsän äideistä tunsivat lastensa potkivan sisällään aivan samalla tavalla, kun toiset taas ruokkivat ja hoivasivat ja suojelivat jälkeläisiään niin kuin minä pian tekisin. Ajattelin kaikkea sitä elämää, joka alkoi, kesti ja päättyi ympärilläni, suurimmasta karhusta pienimpään hyönteiseen, siemeneen, nuppuun ja kukkaan. Metsässä en ollut yksin. Olin varma, että juuri se oli yksi niistä asioista, joita Wil oli yrittänyt selittää minulle. Syleilin lempeästi vatsani kumpua, sekä lastani että myös jotain muuta, jotain sanoin kuvaamatonta valtavuutta, jonka osa tunsin olevani.
1940-luvun lopulla Coloradossa kohti aikuisuutta kurottava Victoria kohtaa Wilson Moonin, salaperäisen ja kiehtovan miehen, jonka Victorian isä ja veli määrittelevät ”meksikolaiseksi sälliksi”. Itse asiassa Wilson on Amerikan alkuperäiskansaa: Victorialle asia ei ole merkityksellinen mutta lähiyhteisö ei suhtaudu suopeasti nuorten yhdessäoloon.
Kiihkeä suhde päättyy ennen aikojaan, kun Wilson katoaa. Katoamisen jälkeen Victorialle selviää jotain tärkeää, ja hänen on tehtävä yksin suuri päätös tulevaisuudestaan. Eikä tämä yksi suuri päätös jää ainoaksi vaan Victoria joutuu myöhemminkin ratkomaan elämän valtavia kysymyksiä täysin vailla läheistensä tukea.
Lukija pääsee seuraamaan Victorian dramaattista kasvutarinaa 1940-luvulta 1970-luvulle saakka. Victorian tarinaan nivoutuu rasismia ja epätasa-arvoa sekä koko yhteisöön vaikuttavia päätöksiä: hänen kotikaupunkinsa tyhjennetään jättipadon tieltä. Yksi keskeinen elementti romaanissa onkin luonto, jota ei suojella vaan riistetään.
Minne virta kuljettaa -romaania on verrattu Delia Owensin Suon villiin lauluun, ja yhtymäkohtia onkin helppo löytää. Minä en jälkimmäisestä oikein innostunut, Shelley Readin esikoisteoksesta viehätyin enemmän varmaankin osin siksi, että päähenkilö tuntui tässä Owensin Kyaa uskottavammalta. Erityisesti alkupuolen tunnelma ja tapahtumat tuntuivat vaikuttavilta, mutta loppua kohden intoni hieman laantui.
Silti Minne virta kuljettaa on kiinnostava ja paikoin koskettavakin kertomus siitä, miten erakkomainen nuori nainen ponnistelee eteenpäin maailmassa, jossa vaihtoehtoja on lopulta kovin vähän. Ravistelevaa on erityisesti se, miten paljon sukupuoli ja etninen tausta vaikuttavat ihmisen mahdollisuuksiin.
Pidin kovasti Suon villistä laulusta, ja sen verran jo luin tätäkin kirjaa, että taidan tykätä tästäkin.
VastaaPoistaKiva kuulla!
PoistaMinulle Suon villi laulu oli huikea elämys, joten siinä mielessä voisin tästäkin pitää. Toisaalta, Suon villin laulun kokemusta on vaikea ylittää… olen viime aikoina lukenut todella paljon kotimaista kirjallisuutta, joten kaikki vinkit käännösromaaneista ovat tervetulleita!
VastaaPoistaEhkä kannattaa antaa tälle mahdollisuus?
PoistaOlen tätä selaillut, mutten vielä ottanut lukuun. Ehkä vähän liikaakin tullut niitä Suon villi laulun viboja. Sekin, että tuo mieleen toisen kirjan, voi olla hyvä tai huono juttu, ja sekin jopa fiiliksestä riippuen...
VastaaPoistaMulle Suon villi laulu oli vähän plääh, joten välttämättä rinnastus siihen ei ollut mikään innoittaja. Olen kuitenkin tyytyväinen, että siitä huolimatta tartuin tähän. :)
Poista