Elin maalasi mallejaan mielellään vastavalossa ja tutki valon avulla heidän olemustaan, kehojensa muotoja, hiuksiaan, jopa gestiikkaansa. Nytkin hän kaikissa kuvissa asettui itse niin, että valo lankeaisi viistosti takaa vasemmalta, jolloin se osuisi hiuksiin ja nostaisi esiin kaulan kaaren. Tumma omakuva on luonteeltaan henkilökohtaisin. Hämärä tila voisi kertoa talvesta, mutta ei paljasta onko kysymyksessä joku kodin huoneista vai ateljee eikä anna viitteitä ammatista tai roolista elämässä. Vapautuneen oloinen Elin on kääntänyt päänsä katselijaa kohden, mutta näyttää itse katsovan hieman ohi ja nauraa. Leikkisä Elin, yksityinen Elin. Luultavasti juuri se Elin, jonka hänen lähimpänsä tunsivat.
Taidehistorioitsija Salla Leponiemi tutustuttaa kirjassaan Niin kauan kuin tunnen eläväni lukijan taidemaalari Elin Danielson-Gambogiin, joka eli 1861–1919 ja asui suuren osan elämästään Italiassa, missä hän avioitui Rafaello Gambogin kanssa. Elämä taiteilijana taiteilijan puolisona maailmassa, joka on epävakaa, ei ole helppoa, mutta taide tuntuu olevan Danielsonille kutsumus, joka paitsi ottaa paljon, myös antaa.
En tuntenut taiteilijaa ennen tämän elämäkerran kuuntelemista. Kirja kuitenkin herätti kiinnostukseni, ja äänikirjan kuuntelemisen lomassa oli suorastaan pakko googlata Danielson-Gambogin töitä. Nehän osoittautuivat viehättäviksi, ja ihmettelen, miten vähän taiteilija on Suomessa ollut esillä: hänet suorastaan unohdettiin vuosikymmeniksi, kuten Leponiemi teoksessaan toteaa.
Salla Leponiemi rakentaa teoksessaan taitavasti kuvan taiteilijasta, joka opiskelee niin Suomessa kuin Pariisissa, uudistaa suomalaisen taiteen kenttää ja tekee vaivalloisia matkoja uudesta kotimaastaan Italiasta Suomeen. Elin Danielson-Gambogi viettää nostalgiselta vaikuttavaa taiteilijaelämää Ahvenanmaalla Önningebyn taiteilijayhteisössä ja saa osakseen naistaiteilijaa vähättelevää vastaanottoa. Elanto taiteesta ei todellakaan tule helposti, ja puoliso Rafaello Gambogin vaikeudet ovat väistämättä myös vaimon vaikeuksia. Pariskunta kärsii jatkuvasta rahapulasta, vaikka erityisesti Elin Danielson-Gambogi ahkeroi minkä ehtii, väsymisenkin uhalla.
Murheellisista oloista ja lyhyeksi jääneestä elämästä huolimatta elämäkerta välittää kuvan naisesta, joka on sitkeä ja katselee tulevaisuuteen valoisasti. Kronologisesti etenevässä teoksessa taide on alati läsnä, ja kauniin lämpimästi kertoja kuvaa elämänkaarta, johon sisältyy niin yksityiselämän kuin taiteen kriisejä. Vaikka aikanaan Danielson taisi herättää närkästystä, skandaalejakin, ei elämäkerta sorru taivastelemaan vaan tarkastelee kohdettaan kunnioittavasti. Niin kauan kuin tunnen eläväni on kiehtova lukuelämys, joka avaa vaikuttavalla tavalla merkittävän naistaiteilijamme elämää. Suosittelen.
Elin Danielson-Gamborgin elämäkerrasta muualla: Kirsin kirjanurkka, Tuijata, Kirjojen kamari ja Kirja vieköön!
Tämä oli upea kirja. Ennen korona näin aika paljon Danielson-Gambogin töitä kotimaisissa taidenäyttelyissä.
VastaaPoistaOlisipa ihanaa päästä taidenäyttelyyn ja nähdä Danielson-Gambogin töitä! Minulle taiteilija oli entuudestaan vieras.
PoistaTähän haluan vielä tarttua. Minulle hän on jäänyt tuntemattomaksi, mutta onneksi on kirjallisuus ja kirjablogit!
VastaaPoistaNiinpä! Leponiemi avaa taiteilijan elämää hyvin kiehtovalla tavalla.
Poista