Gulffi roikotti kanisterin auton eteen, avasi konepellin ja alkoi lisätä öljyä moottoriin. Minä jatkoin kiillottamista ja trasseli tanssi auton pellillä hienoja kiemuroita. Halutti vihellellä. Ensin huulten välistä karkasi pelkkää suhinaa. Piti puhaltaa monta kertaa ennen kuin sain aikaiseksi ääntä. Kohta löysin oikean tavan ja onnistuin päästämään ilmaa huulten välistä niin että se kuulosti vihellykseltä. Keskityin ja onnistuin yhä paremmin. Trasseli pyöri pehmeästi musiikin tahdissa peltiä vasten. Mielessä hyrisi mukavasti ja oli aikuisen olo.
Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä ei ollut kiinnittänyt huomiotani ennen kuin bongasin muutaman kehuvan blogiarvion (esimerkiksi Arja). Viimeistään Finlandia-ehdokkuus innoitti tekemään varauksen kirjastoon, ja joululoman odotus kuluikin juonivetoisen ja tiheätunnelmaisen romaanin parissa sujuvasti.
Mustaa jäätä on rosoinen, karu ja tumma. On eksyksissä olevia henkilöhahmoja, räntäsadetta ja mielenterveyden pulmia. Ennen kaikkea on suvaitsemattomuutta ja kyvyttömyyttä kohdata toiset, antaa anteeksi.
Epilogimainen aloitus lähtee liikkeelle siitä, mihin kaikki päättyy ja mistä kuitenkin kaikki tavallaan alkaa. Antti menee kutsuttuna syntymäpäiville ja löytää sekä päivänsankarin että tämän puolison kuolleena. Tämän jälkeen lähdetään kerimään auki tarinaa, jonka keskiössä on epäsovinnainen pari, Elffi ja Gulffi. Heitä tarkastelee lapsena Antti, joka uhmaa isänsä käskyjä ja on tekemisissä pariskunnan kanssa. Antti ei voi vastustaa Gulffin kiiltävää autoa ja työtarjouksia, joista tulee taskurahaa. Ei voi vastustaa, vaikka muu naapurusto katsoo paria karsaasti.
Isä ei sietänyt Elffiä tai Gulffia. Kiroili ja puhui rumasti silloin kun hän luuli etteivät lapset kuulleet, kuiskutti äidille että luonnottomia olivat, jumalattomia, ja väärin teki Esko kun ei häätänyt, saisi yläkertaan varmasti kunnon ihmisiäkin vuokralle.
Gulffi on raamikas ja ronski, Elffi pieni ja hauras. Gulffi – oikealtaan nimeltään Raili – haluaa pitää Elffistä – siis Siiristä – huolta mutta on tukossa menneisyytensä ja tunteidensa kanssa. Hyvä tarkoitus ei aina riitä, kun teot puhuvat puolestaan. Mustaa jäätä kuvaakin osuvasti sitä, miten tarkoitus ja lopputulos eivät aina tavoita toisiaan vaan lopputuloksena on pahaa mieltä ja sekasotkua.
Siiri on sairas eri tavoin. Kaatumatauti vaivaa, eikä mielikään aina pysy kirkkaana varsinkaan, kun yhteys ainoaan poikaan on poikki. Siiri on kuitenkin perimmiltään sovinnonhaluinen ja usuttaa Railinkin matkalle tämän lapsuudenkotiin puhumaan asiat halki ennen kuin on liian myöhäistä. Antista on kasvanut vuosien mittaan luottopakki, joka on tälläkin reissulla mukana. Kun Antti seuraa Railin ja Siirin taistoa suvaitsemattoman ympäristön ja ahtaiden raamien keskellä, kasvaa hänestä samalla nuori mies, joka yrittää löytää oman paikkansa maailmassa. Kivutta ei sekään käy.
Kipuun sekoittuu eloa ja elämänmakua, eikä tapahtumien äärellä aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tragikoomisen tarinan kehykseksi asettuu mennyt Suomi, jossa luokkaerot ovat vahvat ja sovinnaisuuskäsitykset vielä vahvemmat. Kaikki tarinan kertojat – Raili, Siiri ja Antti – rimpuilevat kukin tavallaan normien ja tunteidensa keskellä. Millainen pitäisi olla, että kelpaa muille? Tai että kelpaa edes itselleen?
Mustaa jäätä ei varsinaisesti ole nautinnollinen lukukokemus kaikessa karuudessaan. Tarina on julma ja kantaa mukanaan väkivallan uhkaa mutta samalla se on elävä ja uskottavasti ihmisen mielenliikkeitä kuvaava. Ihmisen rikkinäisyys tuodaan esille vakuuttavasti, ja keskeiset henkilöt jäävät mieleen.
Anne Vuori-Kemilän romaanissta kirjoittavat myös Tuija, Mikko ja Riitta.
Nyt jälkijunassa tänne. "Millainen pitäisi olla, että kelpaa muille?" Tämä on tosiaan kirjan avainkysymys.
VastaaPoistaKiinnostaa käydä katsoamssa, miten muut ovat kokeneet kirjan nyt kun olen sen itsekin lukenut. Pidän kovasti Vuori-Kemilän tyylistä.
Olen ollut huomaavinani, että monenlaisia ajatuksia Mustaa jäätä herättää. Minäkin pidän Vuori-Kemilän tyylistä, jotenkin se sopii hyvin karuun tarinaan.
Poista