Evalina seisahtui kalliolle, levitti kätensä. Koko maailma olisi heidän. Ei vain puutarhan syrjäiset polut myöhäisinä kesäiltoina tai raatihuoneen kellotapulin salainen vintti. Koko maailma. Evalina katseli saarta ja rakastui siihen heti.
Mainingin varjo vie lukijan yksinäiselle saarelle ja vuoteen 1911. Evalina ja Anders rakastuvat, minkä seurauksena papin tytär karkaa kotoaan ja päätyy asumaan vaatimattomiin oloihin köyhän kalastajansa kanssa. Eikä aikaakaan, kun pariskunta odottaa perheenlisäystä, vaikka laillinen vihkiminen puuttuukin.
Muutenkin tarinassa odotetaan paljon. Odotetaan vihkimistä, odotetaan miestä kala- tai kaupunkireissulta takaisin kotiin, odotetaan myrskyn tyyntymistä. Elämä on odottavaa ja ikään kuin jonkinlaisessa välitilassa olemista – muutos siintää jossakin – ja samalla hyvin verkkaista. Paljon ei saarella tapahdu, mutta sitä enemmän tapahtuu Evalinan päässä.
Nykyhetkeen sekoittuvat muistot Evalinan menneisyydestä, ja lukijalle käy selväksi, miksi nuori nainen oli valmis jättämään varsin hyväosaisen elämänsä sekä läheisensä ja lähtemään rakkautensa perässä kohti tuntematonta. Varakkaan pappilan tytär on alkuun jokseenkin avuton askareissa, jotka ovat Andersille arkipäivää, eikä elämä ole helppoa. Rakkauden ensi huuman hälvettyä pariskunta kohtaa arjen haasteet eikä mies aina suhtaudu suopeasti nuorikkonsa haparointiin.
Mainingin varjon lukija seuraa, miten kesä muuttuu syksyksi ja sitten talveksi. Samalla Evalina kasvaa pappilan tyttärestä kalastajan vaimoksi, joka joutuu pärjäämään yksinäisessä mökissä, kun puoliso on reissuillaan. Ja kun pakko on, keinot löytyvät.
Romaanissa on surumielisyyttä, joka kietoutuu yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Saarella luonto on läsnä koko ajan, ja kun kesän kukoistus vaihtuu talven kylmyyteen, joutuu Evalina kaivamaan sisältään todellisen selviytyjän. Loppua kohden yhä keskeisempi kysymys onkin, selviytyykö päähenkilö vai joutuuko hän toteamaan luonnon voittajakseen.
Paula Nivukoski kirjoittaa taitavasti. Tarinaan rakentuu kielen keinoin pahaenteisyyttä ja alakuloa, jotka pitävät otteessaan. Kieli on tavattoman runollista ja kaunista mutta onnistuu samalla painottamaan Evalinaa ympäröivää uhkaa – ja se on taitavaa. Minun on silti pakko myöntää, että olen uupua kielen alle, ja romaani vahvistaakin sen, minkä olen aiemminkin todennut: runsailla kielikuvilla varustettu teksti ei ole varsinaisesti minua varten, vaikka suuresti ihailenkin taitoa, jota Nivukoski teoksellaan osoittaa. Vika ei siis ole kirjailijan vaan yksinomaan lukijan.
Ihailtavaa on se, miten vahvan ja vaikuttavan tarinan Nivukoski on kansien väliin saanut. Merimaiseman, runollisen kielen ja historian ystäville Mainingin varjoa voi lämpimästi suositella.
Mainingin varjosta muualla: Lukupino, Jorman lukunurkka, Kirjarouvan elämää ja Bibliofiilin päiväunia.
Helmet-lukuhaasteesta kuittaan kohdan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.