Siirry pääsisältöön

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Robert kaataa lasiini lisää viiniä. Juon sen. Keskustelu polveilee ympärilläni, Robert huutaa Sankarille ja Patrickille ja sitten taas minulle, huonot vitsit viuhuvat ilmassa ja nauru raikaa. Lisää viiniä. Vielä lasillinen. Lisää asianajajia liittyy seuraan, tupakka-aski kiertää pöydässä. Poltamme ulkona, vielä toisenkin, ei ei, anna kun minä ostan lisää, etten pummi koko ajan sinulta, kaivetaan rahaa taskusta ja ahtaudutaan yläkerran baaritiskin ääreen ostamaan aski ja Marlboro Lightseja ei ole, vain Cameleita, mutta mitä väliä sillä nyt on, joo otetaan hei vähän lisää viiniä, ja taas lasillinen ja toinen ja sitten vielä yksi, sitten jonkinlaisia tahmaisia ja tummia shotteja, ja huone ja puheensorina ja vitsit kieppuvat ympärilläni aina vain hurjempaa vauhtia.
Harriet Tyce: Veriappelsiini
Otava 2020
Alkuteos Blood orange
Suomentanut Oona Nyström
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi
kesto 10 t 55 min
Kun Veriappelsiini alkaa, alkaa myös loputtomalta tuntuva kapakkakierrosten, juotujen drinkkien ja poltettujen savukkeiden ketju. Tapahtumien keskipisteessä – ja hyvin usein myös kapakkakierroksilla – on asianajaja Alison, jonka silmien kautta tapahtumia kuvataan.

Alisonin elämä voisi näyttää päältä päin varsin onnistuneelta. Ura asianajajana alkaa saada lisää kierroksia, työ maistuu, kotona on suloinen tytär, ja terapeuttina toimiva puoliso kantaa kodinhoidosta päävastuun, jotta vaimolle jää aikaa luoda uraa (ja tienata rahaa).

Hyvin pian käy kuitenkin ilmi, että Alisonin elämä on luisumassa kovaa vauhtia sivuraiteelle. Nainen tuntuu kiinnostuvan työpaikan kosteista illanvietoista paljon enemmän kuin rauhallisista koti-illoista perheen kanssa. Myöskään oma kunnollinen aviopuoliso Carl ei enää herätä haluja, kun toimeksiantava asianajajakollega, syntinen Patrick, täyttää ajatukset ja vähän muutakin. Vauhdikkaan menon keskellä ei ole vaikea ennustaa, että on vain ajan kysymys, milloin korttitalo alkaa tutista liitoksissaan.

Alkuun Alisonista syntyy kuva, joka ei todellakaan mairittele. Alkoholiongelmainen ja aviomiestään pettävä nainen ei viihdy kotona ja jättää kerta toisensa jälkeen lunastamatta perheelleen antamansa lupaukset. Syitä lasin kallisteluun riittää: työ on raskas, perhe pitää elättää ja niin edelleen. Naisen lähellä tuntuu myös riittävän ihmisiä, jotka mielellään vievät häntä väärään suuntaan. Ja vaikka vähitellen Alisonia alkaa hieman enemmän ymmärtää, on samalla selvää, että hän ei hallitse elämäänsä ja hänen ratkaisuyrityksensä voisivat olla toisenlaisia. Samalla ymmärtää kipeästi sen, miten helppoa on sivusta huudella ja vähän tuomitakin.

Töissä Alisonin tulevaisuus näyttää kuitenkin hyvältä. Kun Alison ajautuu kauemmas perheestään, etenee hän samalla urallaan ja saa puolustettavakseen naisen, jota epäillään varsin vankoin perustein miehensä murhasta. Alison huomaa, että hänellä ja Madeleine Smithilla on paljonkin yhteistä – Madeleinen elämä vain näyttää olevan vielä pahemmin poissa raiteiltaan. Vai onko?

Trillerin edetessä käy vähitellen ilmi, että lähes kaikki on lopulta jotain muuta kuin miltä alkuun näyttää. Luurankoja löytyy milloin kenenkin kaapista.

Veriappelsiini pitää lukijan – tai tässä tapauksessa kuuntelijan – otteessaan. Juonenkuljetus toimii hyvin, joskin loppuratkaisu on hieman kiireessä kasatulta vaikuttava ja paikoin tarina tuntuu epäloogiselta. Vaikka henkilöt eivät varsinaisesti herätä lämpimiä tunteita, onnistuu trilleri ravistelemaan. Ihmismielen julmuus tulee esille vaikuttavalla tavalla, ja Veriappelsiini saakin pohtimaan, mitä kaikkea voi ymmärtää ja mihin ymmärrys ei tunnu riittävän.

Ihan tusinadekkarista ei Veriappelsiinin kohdalla ole kysymys. Luulenpa, että tarina jää mieleen keskivertokertomusta pidemmäksi aikaa erityisesti siksi, että psykologinen aspekti jää mietityttämään ja herättää halua pohtia kirjan sisältöä kaverin kanssa. Se on hyvän tarinan merkki.

Helmet 2020: 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Mauri Kunnas: Hui kauhistus!

"- Äiti, minkä tähden me oikein kummittelemme? kysyy Hemppa.
- Jaa-a, luulenpa, että ihmisten elämä olisi aika tylsää ilman jännittäviä kummitusjuttuja."
Meillä on ollut tapana, että yritämme hankkia omaan kirjahyllyyn kirjat, joiden pohjalta tehdyt teatteri- tai muut esitykset olemme lasten kanssa nähneet. Esimerkiksi Fedja-setä, kissa ja koira sekä Ronja, ryövärintytär on nähty teatterissa. Tämän nyt esittelyssä olevan Hui Kauhistuksen! näimme lastenoopperana Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2006. Hankin kirjan omaksi jo tuolloin, mutta koska se katosi, ostin tilalle uudemman painoksen pari vuotta sitten.

Hui Kauhistus! koostuu pienistä tarinoista, joissa käsitellään pelkoja sympaattisella tavalla. Esimerkiksi ensimmäisessä tarinassa, joka on nimeltään Kummitusten yö, esillä ovat Pippendorfin kartanon kummitukset, jotka valmistautuvat yötä varten. Äiti komentaa perhettään pukemaan ylle puhtaat lakanat, ja kummitteleminen on kuin mitä tahansa tavallista työtä.
Vaari vingutt…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?