Robert kaataa lasiini lisää viiniä. Juon sen. Keskustelu polveilee ympärilläni, Robert huutaa Sankarille ja Patrickille ja sitten taas minulle, huonot vitsit viuhuvat ilmassa ja nauru raikaa. Lisää viiniä. Vielä lasillinen. Lisää asianajajia liittyy seuraan, tupakka-aski kiertää pöydässä. Poltamme ulkona, vielä toisenkin, ei ei, anna kun minä ostan lisää, etten pummi koko ajan sinulta, kaivetaan rahaa taskusta ja ahtaudutaan yläkerran baaritiskin ääreen ostamaan aski ja Marlboro Lightseja ei ole, vain Cameleita, mutta mitä väliä sillä nyt on, joo otetaan hei vähän lisää viiniä, ja taas lasillinen ja toinen ja sitten vielä yksi, sitten jonkinlaisia tahmaisia ja tummia shotteja, ja huone ja puheensorina ja vitsit kieppuvat ympärilläni aina vain hurjempaa vauhtia.
 |
| Harriet Tyce: Veriappelsiini Otava 2020 Alkuteos Blood orange Suomentanut Oona Nyström Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi kesto 10 t 55 min |
Alisonin elämä voisi näyttää päältä päin varsin onnistuneelta. Ura asianajajana alkaa saada lisää kierroksia, työ maistuu, kotona on suloinen tytär, ja terapeuttina toimiva puoliso kantaa kodinhoidosta päävastuun, jotta vaimolle jää aikaa luoda uraa (ja tienata rahaa).
Hyvin pian käy kuitenkin ilmi, että Alisonin elämä on luisumassa kovaa vauhtia sivuraiteelle. Nainen tuntuu kiinnostuvan työpaikan kosteista illanvietoista paljon enemmän kuin rauhallisista koti-illoista perheen kanssa. Myöskään oma kunnollinen aviopuoliso Carl ei enää herätä haluja, kun toimeksiantava asianajajakollega, syntinen Patrick, täyttää ajatukset ja vähän muutakin. Vauhdikkaan menon keskellä ei ole vaikea ennustaa, että on vain ajan kysymys, milloin korttitalo alkaa tutista liitoksissaan.
Alkuun Alisonista syntyy kuva, joka ei todellakaan mairittele. Alkoholiongelmainen ja aviomiestään pettävä nainen ei viihdy kotona ja jättää kerta toisensa jälkeen lunastamatta perheelleen antamansa lupaukset. Syitä lasin kallisteluun riittää: työ on raskas, perhe pitää elättää ja niin edelleen. Naisen lähellä tuntuu myös riittävän ihmisiä, jotka mielellään vievät häntä väärään suuntaan. Ja vaikka vähitellen Alisonia alkaa hieman enemmän ymmärtää, on samalla selvää, että hän ei hallitse elämäänsä ja hänen ratkaisuyrityksensä voisivat olla toisenlaisia. Samalla ymmärtää kipeästi sen, miten helppoa on sivusta huudella ja vähän tuomitakin.
Töissä Alisonin tulevaisuus näyttää kuitenkin hyvältä. Kun Alison ajautuu kauemmas perheestään, etenee hän samalla urallaan ja saa puolustettavakseen naisen, jota epäillään varsin vankoin perustein miehensä murhasta. Alison huomaa, että hänellä ja Madeleine Smithilla on paljonkin yhteistä – Madeleinen elämä vain näyttää olevan vielä pahemmin poissa raiteiltaan. Vai onko?
Trillerin edetessä käy vähitellen ilmi, että lähes kaikki on lopulta jotain muuta kuin miltä alkuun näyttää. Luurankoja löytyy milloin kenenkin kaapista.
Veriappelsiini pitää lukijan – tai tässä tapauksessa kuuntelijan – otteessaan. Juonenkuljetus toimii hyvin, joskin loppuratkaisu on hieman kiireessä kasatulta vaikuttava ja paikoin tarina tuntuu epäloogiselta. Vaikka henkilöt eivät varsinaisesti herätä lämpimiä tunteita, onnistuu trilleri ravistelemaan. Ihmismielen julmuus tulee esille vaikuttavalla tavalla, ja Veriappelsiini saakin pohtimaan, mitä kaikkea voi ymmärtää ja mihin ymmärrys ei tunnu riittävän.
Ihan tusinadekkarista ei Veriappelsiinin kohdalla ole kysymys. Luulenpa, että tarina jää mieleen keskivertokertomusta pidemmäksi aikaa erityisesti siksi, että psykologinen aspekti jää mietityttämään ja herättää halua pohtia kirjan sisältöä kaverin kanssa. Se on hyvän tarinan merkki.
Helmet 2020: 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.