Suomen kielen kurssilaisten rivit alkoivat harveta. Ihmiset todellakin muuttivat Suomeen juhannusjuhlissa kuullun kutsun rohkaisemina. Vera puhui asiasta Georgille, jonka tutkimusmatka Baikalille oli peruuntunut ja tiedekunnan varat jäädytetty. He elivät ystäviltä saaduilla lainarahoilla, ryyneillä ja Ninan koulussa jaettavan ruoka-avun säilykkeillä. Ehkä heidänkin kannattaisi alkaa koota tarvittavia papereita. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka eivät he olleet mihinkään muuttamassa. Mitä he siellä vieraassa maassa tekisivät? Ei heitä siellä kukaan odottanut. Mutta jos tilanne muuttuisi vielä huonommaksi, olisi ainakin joku pakotie.
Anna Soudakovan toisinkoinen Varjele varjoani kertoo maahanmuuttajaperheen tarinaa kahden sukupolven kautta. Vera ja Georgi rakastuvat 1980-luvulla ja perustavat perheen. Heidän tyttärensä Nina on lapsi, kun olot Pietarissa alkavat käydä yhä kehnommiksi ja perhe tekee päätöksen: he muuttavat Suomeen, koska inkeriläisille se on mahdollista.
Nina pystyy sopeutumaan uuteen kotimaahan vanhempiaan mutkattomammin. Aikuisille kotoutuminen on vaikeampaa, ja he etsivätkin turvaa muista itärajan takaa tulleista.
Yksinäisyys ja ulkopuolisuus ovat ajaneet heidät tänne. Kun kaikki ympärillä on tuskallisen hienoa mutta vierasta, kun itsensä tuntee avaruusolioksi, epämääräiseksi möykyksi jonkun toisen omistamassa maailmassa, odottamatta kuullut tutut sanat, eläväisen intonaation nuotit keskellä ruokakaupan käytävää pakottavat tarttumaan hihasta, seuraamaan puhujaa.
Nina kasvaa kohti aikuisuutta Turussa ja puntaroi asemaansa kahden kulttuurin välissä. Pidän romaanissa erityisesti siitä, miten vivahteikkaasti venäläisyys on osa Ninan elämää. Hän elää Suomessa kantaen mukanaan taustaansa, ja tämä kaikki tuntuu luontevalta, ei lainkaan päälleliimatulta. Eri kulttuurit limittyvät ja ovat arkea, ja samalla mukana kulkee menneisyys muistoineen ja taakkoineen.
Varjele varjoani on tärkeä romaani erityisesti tässä ajassa, kun monet ihmiset joutuvat jättämään sekä läheisensä että kotinsa ja muuttamaan aivan uuteen maahan. Romaani tarjoaa tunteita herättävän näkymän siihen, minkälaista on elää uudessa maassa, kun asiointi sosiaalitoimistossa on paitsi arkipäivää myös nöyryyttävää ja kun oikeastaan kaikki on aloitettava alusta.
Romaanin kieli on tavattoman kaunista. Kertomuksessa on melankoliaa ja haikeutta, ja ne sekä moninaiset henkilöhahmot vetoavat niin, että lukemisen lähestyessä loppuaan huomaan melkein pidättäväni henkeä. Ensinnäkin siksi, että toivon keskeisille henkilöille hyvää, ja toiseksi siksi, että viipyisin romaanin maailmassa mielelläni pidempäänkin.
Savupiipun takana, valkean yön pimeimpänä hetkenä Nevan yllä nousee kolme suurta siltaa. Ne päästävät suuret laivat kulkemaan eteenpäin. Äänitorvet kajahtavat muutaman kerran.
Helmet 2023 -lukuhaaste: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Varjele varjoani oli yksi Toisinkoinen-kilpailun finalisteista.
Luimme kirjan yrityslukupiirissäni ja kirjassa oli paljon hyvää ja avartavaa. Olen lukenut myös Soudakovan esikoisen, joten Turku-osuus tuntui toistolta. Sen sijaan Leningradin kommunalkasta ja niistä ihmisistä olisimme mielellämme lukeneet enemmänkin. Hän on upea tunnelman kuvaaja ja aivan kuten sanoit, kirja on ajankohtainen ja pisti ajattelemaan.
VastaaPoistaKommunalka-aika on romaanissa hyvin kiinnostava, ja siitä olisi tosiaan voinut lukea enemmänkin. Toisaalta siinä oli myös jotain erakkoluonnetta ahdistavaa, kun ihmiset asuivat niin tiiviisti. Soudakova on tosiaan taitava luomaan tunnelmaa.
Poista