Kuopion kauppahalli tuo mieleen lentokoneen kokoisen karamellin, joka on tehnyt pakkolaskun keskelle menevää 1980-lukua. Fasadipäädyn tornit muistuttavat Imatran valtionhotellin torneja lasten värityskirjaversiona. Reliefityyliset eläinhahmot taas näyttävät satukirjan kuvitukselta marengin muodossa. Vähemmästäkin alkaa tulla nälkä.
Ville-Juhani Sutinen matkustaa kirjassaan ympäri Suomea tarkastellen eri alueiden ominaispiirteitä. Hän haluaa selvittää, ovatko käsitykset Suomen eri heimoista pelkkiä myyttejä vai onko niissä jonkinlaista totuuspohjaa. Tätä matkaa lukija pääsee seuraamaan aitiopaikalta Matkalla Suomeen -kirjan parissa.
Kirjan ehdotonta antia on se, että sen äärellä tulee väistämättä miettineeksi omia juuria, omaa identiteettiä ja omia käsityksiä eri alueiden asukkaista. Pidän myös siitä, miten Sutinen toisaalta tuo esille heimoaatteiden keinotekoisuuden mutta toisaalta tarkastelee avoimin mielin eri alueiden ominaispiirteitä.
Matkalla Suomeen on viihdyttävä teos, jonka miljöökuvauksista nautin paljon. On kiehtovaa kuunnella, miten Sutinen kuvailee Kuopion toria, kun samalla voi nähdä mielessään torin kellertävän kauppahallin. Erityisen paljon pidän Sutisen humoristisesta otteesta, joka saa paikoin tyrskähtelemään ääneen, ja toisaalta runollisena pilkahtelevasta kielestä.
Haluaisin saada kirjan tutkittavaksi myös painettuna kappaleena. Kirjakaupassa teosta selailtuani nimittäin ilahduin runsaasta kuvamateriaalista, ja sitä tarkastelisin mielelläni ihan ajan kanssa.
Sara Osmanin romaanissa kuvataan kolmea ystävystä, Amandaa, Carolinea ja Sofiaa. Amanda on kiinnostunut lähinnä bilettämisestä ja Caroline influensserina toimimisesta. Sofia on toisen polven maahanmuuttaja, joka haluaa edetä työssään lakitoimistossa.
Nuoret naiset ovat vuorotellen minäkertojia ja valottavat yksi kerrallaan traagisen kesän tapahtumia. Tästä ristivalotuksesta syntyy mielenkiintoinen jännite, joka pitää alusta loppuun saakka. Ristiriitaa on siinä, miten ystävykset toisensa näkevät ja tapahtumia kokevat, ja myös siinä, mitä näytetään ulospäin.
Caroline ei näe tällaisia asioita. Hän on patriarkaaliselle yhteiskunnalle hyödyllinen idiootti. Ja se raivostuttaa minua niin että tulen melkein hulluksi. Miten voimme ikinä kiriä miehet kiinni, jos kaikki aikamme kuuluu siihen, että vihaamme omaa kehoamme ja vertailemme sitä toisten kehoihin? Miten voimme vaatia meille kuuluvia paikkoja johtokunnissa, jos vain märehdimme puutteitamme?
Romaani ei keskity vain naisten väliseen ystävyyteen vaan laajenee onnistuneesti tarkastelemaan nykyhetken ruotsalaista yhteiskuntaa. Katse on usein kriittinen, paikoin suorastaan sivaltava.
Kaikki mikä jäi sanomatta on vaikuttava, dramaattinen ja lopulta myös viiltävän surullinen kertomus nykypäivän kipukohdista. Osmanin romaani jää vahvasti mieleen.
Johannes Koposen, Minea Koskisen ja Jussi Pullisen Öyhökratia on tavattoman ajankohtainen kirja öyhöttämisestä. Öyhöttämisellä tarkoitetaan sosiaalisessa mediassa vouhkaamista ja häiritsevää käytöstä, jonka tarkoituksenakaan ei ole saada aikaa järkevää keskustelua.
Öyhöttäjä esiintyy opettajana: hän tietää paremmin, kertoo miten asiat ovat ja ihmettelee, miten muut voivat olla sokeita ja yksinkertaisia. Hän pyrkii saamaan asialleen maksimaalisen huomion, eikä hänellä muita tavoitteita oikeastaan olekaan. Öyhöttäjä ei pyri keskusteluun tai oppimaan toiselta – hän tyytyy tuuttaamaan maailmalle oman kärjistetyn mielipiteensä ja poistumaan paikalta.
Öyhökratialla taas tarkoitetaan sitä, minkälaisin mekanismein todellisuuden kuva nykyajassa syntyy. Kirjoittajat muistuttavat siitä, miten paljon valtaa sosiaalisella medialla on ja miten osa suomalaisesta vallankäytöstä on siirtynyt someen. Siksi on vaarallista ajatella, että somen voi ohittaa olankohautuksella.
Öyhökratia on erittäin tervetullut ja hyvin puntaroitu teos somen vaikutusvallasta. Sen soisi päätyvän ihan kenen tahansa sosiaalista mediaa käyttävän käsiin. Kun tunnistamme paremmin vaikutusmekanismeja, osaamme myös suhtautua niihin kriittisemmin.
Miesten vuoro -dokumenttielokuvan ohjaaja Joonas Berghäll kertoo omaelämäkerrallisessa teoksessaan elämästään ja erityisesti äidistään. Eräänlainen vedenjakaja Berghällin elämässä on hetki, kun äiti kertoo olevansa sairas. Edessä on aivoleikkaus, jonka onnistuminen ei ole todennäköinen, ja 8-vuotias Joonas on vaarassa jäädä orvoksi. Ennen leikkausta äiti kirjoittaa pojalleen kirjeen, joka löytyy vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Raija Berghäll selviytyy leikkauksesta, ja pienellä perheellä on monia yhteisiä vuosia vielä elettävänä. Niitä vuosia ja kasvuaan palkituksi elokuvaohjaajaksi Berghäll kuvaa lämmöllä, jota välillä höystää tulikivenkatkuinen kritiikki suomalaista dokumenttielokuvamaailmaa kohtaan. Vaikeiden tilanteiden ja oman sairastamisen keskellä Berghäll tekee loistokasta työtä dokumenttielokuvien parissa. Ja taustalla on alati rakas äiti, jonka arvomaailmassa tärkeitä ovat tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Arvomaailma välittyy myös pojalle.
Voi sitä sairaanhoitaja parkaa, joka vanhainkodissa kysyy, että Berghäll, mitä te teittekään ammatiksenne? Silloin kerron tarinat upeista äideistä, Kenian upeista taistelijatytöistä ja Miesten vuorosta. Sitten me syömme suklaata hoitajan kanssa ja itkemme. Enkä unohda kertoa maailman parhaasta äidistä Raija Berghällistä.
Olen pitänyt valtavasti näkemistäni Berghällin elokuvista. Miesten vuoron jälkeen en voi kuunnella Oravan laulua ajattelematta sielukasta elokuvaa. Äidin toive sai sanattomaksi, niin upean katselukokemuksen se tarjosi, ja Säilöttyjä unelmia sai katselemaan ruokateollisuutta uusin silmin.
Vaaleanpunaisen kirjeen äärellä mietin, että tietenkin Berghällin oma tarina koskettaa ja saa kyyneliin. Mitä muutakaan se voisi tehdä, kun tekijä on koskettanut elokuvillaankin niin suuresti? Tekisi mieli sanoa kuin ohjaaja Katja Kauriloff Äidin toiveen leikkausversion nähtyään: "haista sinä Joonas huilu!"
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.