Kun pohjoistuuli laantui, ympäristöön laskeutui osittainen rauha. Kuistilta lankeavassa valossa näin poikien huojahtelevat päät, kaksi tummempaa päätä, kolmannen, joka kimmelsi kuin hopea. Ikkunasta katsottuna he olivat lähes toistensa kopioita, kaikki kolme tekivät käsivarsillaan ympyräliikettä. Sitten yksi heistä asettui altaan keskelle kellumaan selällään. Tuo odottamaton näky vedestä pilkistävästä alastomasta vartalosta kuivasi kurkkuani, vaikka se oli oikeastaan vain varjoihin kätkeytynyt mielikuva, joka oli noussut alitajunnastani.
Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän vie Italiaan, maaseudulle nuoruuden huolettomiin kesiin ja vuosiin, joiden aikana romaanin henkilöistä kasvaa aikuisia. Romaani kertoo paitsi kasvusta ja muutoksesta, myös unelmista ja ystävyydestä.
Romaanin minäkertoja on Teresa, joka on alkutapahtumien aikaan teini-ikäinen. Tuolloin hänen ja hänen isänsä kesänviettopaikkaan Apuliaan, mummin huvilalle, saapuu keskellä yötä poikakolmikko. Pojat hyppäävät uima-altaaseen ja ilakoivat, kunnes Teresan isä ajaa heidät pois. Tapahtumat ovat alkusysäys ystävyydelle, joka kurottuu vuosien ja vuosien päähän ja vie Teresan, Bernin, Nicolan ja Tommason monenlaisiin elämänvaiheisiin, kohti toisiaan ja unelmiaan ja toisaalta myös loitolle niin toisistaan kuin haaveistaan.
Kun vuodet vierivät ja maailma vie nelikon jäseniä eri suuntiin, yksi kuitenkin on ja pysyy. Se on Nicolan isän maatila, jossa myös Bern ja Tommaso viettävät kesiään. Karismaattinen Cesare, Nicolan isä, on nuorille eräänlainen mentori, syvästi uskonnollinen mies, joka opastaa nuoria suojattejaan Raamattuun tukeutuen.
Paljolti tarinassa on kysymys muistoista. Romaanin nyhyhetkessä Teresa ja Tommaso viettävät jouluyötä Tommason asunnolla, ja yön aikana he puhuvat puhumasta päästyään siitä, mitä heille kaikille tapahtui. Teresan muistoihin kiinnittyy siis Tommason kerronta ajoista, jotka eivät olleet Teresan aikoja. Muistoissa käydään lävitse niin aktivismia luonnon hyväksi, ihanteiden mukaista elämäntapaa kuin myös Bernin ja Teresan välistä suhdetta lapsettomuuden varjossa.
Kirjan rakenne asettaa vaatimuksensa, sillä luvut ovat kovin pitkiä eikä lukijalle juuri tarjota hengähdyshetkiä: kerronta etenee tapahtumasta ja teemasta toiseen saumattomasti ilman suurempia taukoja.
Alkuun minulta vie aikaa päästä kiinni tarinan maailmaan ja rytmiin. Mutta kun kertomuksen lumo saa minut valtaansa, tuntuu vaikealta jättää lukemista kesken – toisaalta kaipaan hengähdystaukoa, toisaalta palan halusta tietää, miten poikakolmikon ja Teresan käy. Kiinnostun henkilöistä ja heidän taipaleestaan elämän kivikkoisella polulla, ja liikutun tarkastellessani sitä, mihin polku heitä vie. Tarinaa ei todellakaan voi moittia ennalta arvattavaksi vaan kaikkea muuta: kokonaisuus yllättää, sykähdyttää ja koskettaa. Se jättää jälkeensä haikeansuloisen olon ja saa pohtimaan elämää, unelmia ja rakkautta. Se saa pohtimaan myös sitä, mitä kaikkea on lupa tavoitella ja miksi.
Jopa taivas on meidän on hienosti kerrottu romaani, joka jättää jälkeensä paljon ajatuksia. Se on niitä romaaneja, joiden päätyttyä on vaikea tarttua uuteen kirjaan. Giordanon teos vakuuttaa ja jää mieleen: haikeuteen sekoittuu lohtua, ja se on tässä maailmanajassa tarpeen.
Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta!
Giordanon romaanista muualla: Kirjapöllön huhuiluja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen kuisketta ja Kirja vieköön!
Tämä odottaa yöpöydällä lukemista. Tykkään kirjailijan teoksista. Alkulukujen yksinäisyys on yksi lemppareistani.
VastaaPoistaAlkulukujen yksinäisyyttä en minä ole tullut lukeneeksi, vaikka se saikin paljon myönteistä huomiota ja herätti kiinnostukseni. Muut kirjat vain ajoivat sen ohitse.
PoistaKiva kuulla, että sinäkin tykkäsit tästä. Minulle tämä oli varmaankin yksi vuoden parhaimmista lukukokemuksista.
VastaaPoistaTästä jäi kyllä hyvä fiilis. Jotenkin jännän lämmin tunne tulee vieläkin, kun tarinaa ajattelee.
Poista