Se kun yritin opettaa sinua lukemaan niin kuin rouva Callahan opetti minua, huulet korvasi vieressä ja käsi kädessä, sanat liikkuivat yhteisten varjojemme alla. Mutta sellainen ratkaisu (poika opettaa äitiään) käänsi järjestyksen päälaelleen, samoin kuin identiteettimme, jotka olivat uudessa maassa jo entuudestaan hatarat ja hauraat.
Joskus sitä kohtaa kirjan, joka vaikuttaa niin, että sanat tuntuvat olevan kateissa. Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme on sellainen. Se on hämmentävä ja mietteliääksi jättävä, raaka ja kaunis, fragmentaarinen ja ehyt.
Romaani on autofiktiivinen ja se on samalla kirje kirjailijan äidille. Paradoksaalista on, että äiti ei osaa lukea, ja poika kirjoittaakin: "Kerron sinulle kaiken mitä et koskaan saa tietää." Ja niin hän tekeekin. Hän kertoo sellaista, mitä ei yleensä äidille kerrota, ja hän avaa maailmansa kaikessa raadollisuudessaan nähtäväksi. Teos on intiimi ja samalla järisyttävän avoin.
Kun panimme ensimmäisen kerran, emme panneet ollenkaan. Uskallan kertoa sen jälkeisistä tapahtumista vain siksi, ettei tämä kirje todennäköisesti löydä luoksesi – kertominen on mahdollista juuri siksi, että tuntuu mahdottomalta ajatella sinun voivan joskus lukea tätä.
Minäkertoja – pikkukoiraksi kutsuttu – on taustaltaan vietnamilainen. Äiti on syntynyt vietnamilaisen äidin ja amerikkalaisen isän suhteesta, ja kun poika on pikkulapsi, muuttaa hän perheineen Vietnamista Yhdysvaltoihin. Siellä hän on erillinen ja vieras, ja elämä äidin ja isoäidin kanssa on jotain aivan muuta kuin amerikkalaista unelmaa. Sodan ja historian traumat vainoavat perheen naisia, ja poika on yhteiskunnan ja naisten keskellä välittäjä, joka yrittää luovia eteenpäin samalla, kun äiti raataa pienellä palkalla kynsihoitolassa monien muiden aasialaisnaisten tavoin.
Perhe yrittää amerikkalaistua samalla, kun kotona ovat tärkeitä omat tavat ja perinteet. Koulutusta vaille jääneet naiset ovat väistämättä ulkopuolisia, mutta ulkopuolisuutta kokee myös pikkukoira, joka etsii itseään.
Käänteen pojan elämään tuo työ tupakkapellolla. Siellä hän kohtaa Trevorin, ensirakkautensa. Trevor on amerikkalaisempi kuin pikkukoira, mutta hänelläkin on haasteensa. Nuorukaisille maailma ei ole mahdollisuuksia täynnä eikä amerikkalainen unelma näytä olevan käden ulottuvilla. Lyhyt maallinen loistomme piirtääkin eteen sekä rakkauden että murheen sekä kurjuuden, joka syntyy siitä, kun jää sivuun ja osattomaksi.
Lyhyt maallinen loistomme on kirvelevä ja upea. Paikoin sen lukeminen hengästyttää niin, että kirja täytyy panna sivuun odottamaan. Se kuitenkin jää häiritsemään mieltä tavalla, joka ei jätä rauhaan, ja houkuttaa palaamaan äärelleen.
Romaani on kieleltään kiehtova ja vaihteleva. Tero Valkosen hieno suomennostyö tekee kunniaa runolliselle teokselle, joka on kerta kaikkiaan elämys.
En oikein tiedä mitä yritän sanoa. Tarkoitan varmaan, että joskus en tiedä keitä tai mitä me olemme. Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin. Joko kuulet minua? Pystytkö lukemaan minua?
Vuongin romaanista ovat kirjoittaneet myös ainakin Mari, Omppu ja Tiina.
Tämä kirja on ehdottomasti lukulistalla! Toivottavasti olisi kirjastossa paikalla mahdollisimman pian.
VastaaPoistaToivottavasti saat tämän käsiisi!
PoistaMinulla on tämä ei-kiireellisellä lukulistalla. Fragmentaalisuus ehkä hieman arveluttaa, preferoin yleensä jokseenkin selkeitä kokonaisuuksia. Tosin kyseessä lienee nyt epäluuloinen ennakkoasenteeni (niistä on yllättävän vaikea joskus päästä!), sillä olen lukenut useita "mosaiikkimaisia" teoksia, joista olen pitänyt.
VastaaPoistaTiedän tunteen :) Fragmentaarisuus ainakin minun kohdallani tökkii yleensä silloin, jos tuntuu, että mitään koossapitävää voimaa ei oikein löydy. Joskus niin käy, mutta tässä Vuongin romaanissa on minusta sellaista intensiivisyyttä, että kokonaisuus pysyy hyvin koossa.
Poista