Kahden ihmisen soluista muodostuneille kimeereilleni ei ollut kotia. Kukaan ei tiennyt niistä. Olin halunnut vain kokeilla, lähtisikö kimeerinmuodostus ollenkaan käyntiin, ja nyt yhtäkkiä silmieni edessä oli eläviä ihmiskimeereitä, laboratoriossa luotuja, maailman kahdeksas ihme, jotain yhtä aikaa niin salaista ja vaiettua ja silti niin kaunista. Luonto oli ihmeellinen; vaikka ihminen puhaltaa kimeereihin hengen, luonto ottaa nopeasti ohjat. (Kaksoiskierre)
Kaksoiskierre aloittaa kirjasarjan, jonka päähenkilö on Eerika, yksinhuoltajaäiti ja tutkija. Tutkijan työstään Eerika tosin on luopunut, mutta Kaksoiskierteen alussa hän joutuu vastentahtoisesti palaamaan geenitutkimuksen pariin.
Eerikan entinen pomo Kari S. Pajusuo on palannut Suomeen ja haluaa jatkaa tutkimusta, joka jäi aiemmin kesken ja jonka jatkumiselle Eerika on tärkeä. Pajusuo tietää salaisuuden, jonka Eerika ei halua paljastuvan, joten vaihtoehtoja ei juuri ole. Työhön on tartuttava, halusi tai ei.
Niinpä Eerika palaa Viikin kampukselle ja ryhtyy tutkimaan kimeereitä, joissa yhdistyy eri eläinlajien soluja. Tutkimus ei varsinaisesti noudata tieteen eettisiä pelisääntöjä, mutta sellainen ei ole Pajusuota ennenkään pysäyttänyt. Pelisääntöjen rikkominen kuitenkin heijastuu koko tutkimusryhmän toimintaan, ja tunnelma kampuksella on painostava.
Vaan eipä ole kovin kepeä tunnelma kotonakaan. Eerika jakaa kotinsa tyttärensä Tuulikin ja ystävänsä Kristiinan kanssa. Ystävyksiä yhdistää yhteinen menneisyys, ja Tuulikki tarvitsee suojelua. Eerika kokee olevansa vastuussa molemmista, eikä henkistä painetta helpota Kristiinan ilmeinen tasapainottomuus saati se, että Tuulikki tuntee olevansa jonkun ulkopuolisen katseen alla.
Tiina Raevaara rakentaa tarinaa taitavasti. Uhka on läsnä alusta saakka, mutta sitä ei alleviivata liikaa vaan jännite syntyy pienistä asioista vaivihkaa. Geenimanipulaatio on aiheena äärimmäisen ajankohtainen ja kiinnostava, samalla myös pelottava ja huolestuttava. Kaksoiskierre osoittaa, miten ihminen voi manipuloida luontoa omilla tarkoitusperillään, jotka eivät aina ole kovin yleviä.
Kaksoiskierre on vaikuttava ja tiukasti otteessaan pitävä trilleri. Teoksessa kuvattu tieteen maailma tuntuu hyvin mahdolliselta ja kirjoittajan asiantuntemus näkyy. Oman twistinsä tarinaan tuo se, miten tiede kohtaa taiteen ja miten kumpikaan ei jätä kovin kaunista jälkeä: lukiessa ei voi olla pohtimatta, mikä kaikki on tieteen tai taiteen perusteella sallittua.
Pidän siitäkin ajatuksesta, että elämä on pohjimmiltaan kemiaa, ja kemia on pohjimmiltaan fysiikkaa. Elämä on purettavissa koeputkiin ja liuoksiin. Elämää voi saostaa ja denaturoida. Kun elämän purkaa tarpeeksi pieniin osiin, siinä ei ole mitään arvaamatonta. (Polaaripyörre)
Eerikan tarina jatkuu Polaaripyörteessä, mutta vaikka päähenkilö on sama kuin edellisosassa, on miljöö toinen. Eerika ja Tuulikki ovat muuttaneet Huippuvuorille, missä tapahtuu ja tutkitaan monenlaista, vaikka toisin voisi luulla. Tasainen elämä jää vain haaveeksi, kun maanvyörymä paljastaa maaperästä jotain pelottavaa. Pieni löydös saa aikaan tapahtumaketjun, joka voisi johtaa vähintäänkin Longyearbyenin asukkaiden tuhoon – ehkä pahempaankin.
Erityisesti löydöksestä kiinnostuu merentutkimusyksikön tutkija Kirsi, joka haluaa ennen kaikkea sulan hattuunsa tutkijana. Ja jälleen ollaan sen kysymyksen äärellä, mitä kaikkea tieteen nimissä voi tehdä. Samalla Eerika joutuu kerta toisensa jälkeen salaamaan menneisyytensä, eikä Eerikan taustasta kiinnostunut suomalaistoimittaja, joka saapuu paikalle, helpota naisen ahdinkoa. Taloudellinen ahdinko puolestaan ajaa Eerikan työskentelemään epämääräisen laitoksen palveluksessa, eikä sekään varsinaisesti henkistä painetta helpota.
Kaksoiskierteen tapaan myös Polaaripyörteessä on tiivis tunnelma, joka pakottaa kääntämään sivun toisensa perään ja selvittämään, mitä tuleman pitää. Salaperäinen ja mystinen miljöö sopii hyvin tapahtumien näyttämöksi: maailman äärillä oleminen vahvistaa käsitystä Eerikan henkisestä eristäytyneisyydestä. Kiehtovaa on sekin, miten Huippuvuoret on monen suurvallan kiinnostuksen kohde ja miten samaan aikaan tuntuu siltä, että luonto elää omaa elämäänsä piittaamatta ihmisten kotkotuksista.
Ihmiselle Huippuvuorten elinympäristöt ovat tappavia, mutta niin kuin Panu minulle joskus sanoi: todellisuudessa ne kuhisevat elämää, ja toisin kuin usein ajatellaan, mikään ei ole elämälle niin otollinen ympäristö kuin Arktis.
Kirjasarjan avauskaksikko on vetävä ja mielikuvitusta kutkuttava teospari, jossa tiede on upeasti osa fiktiota – ja jonka äärellä jatkuvasti miettii, kuinka paljon kirjat kuvaavat lopulta myös todellisuutta. Innolla odotan, minkälaisia käänteitä Eerika seuraavaksi kohtaa.
Keski-kirjastot 2021: 27. Kirjan nimessä on jokin säätila: Polaaripyörre on Wikipedian mukaan "planeetan tai kuun pohjois- tai etelänavan lähistölle muodostuva tuulijärjestelmä".
Tiina Raevaaralta olen muistaakseni lukenut jonkun teoksen, mutta en millään muista että minkä. Näihin voisi mahdollisesti tarttua. :)
VastaaPoistaHän kyllä tuottelias kirjailija. Nämä Kaksoiskierre ja Polaaripyörre ovat aivan omanlaisiaan: suosittelen.
Poista