Katriina Huttunen: Surun istukka

"Ennen minulla oli kaksi lasta.
Nyt minulla on kaksi lasta, yksi kuollut ja yksi elävä.
Olen kahden lapsen äiti. Toinen lapsistani on aikuinen mies, toista ei enää ole. Tyttäreni tappoi itsensä kaksikymmentäkuusivuotiaana."

Katriina Huttunen: Surun istukka
S & S 2019
327 sivua

Katriina Huttusen Surun istukka on murheellinen kirja. Mitään muuta se ei voi ollakaan, sillä aiheena on todellinen, traaginen tapahtuma: tyttären itsemurha.

Hauras mieli, haavanlehti. 

Lapseni tappoi itsensä. Hän kuoli kaksikymmentäkuusivuotiaana.

Surun istukka ei ole selviytymistarina vaan ennemminkin kuvaus siitä, kuinka musertavan surun kanssa eletään. Katriina Huttusen elämään asettuvat vierailut Hietaniemen hautausmaalla. Kolumbaariossa tyttären hautalyhdyssä palaa aina kynttilä, jotta lapsi ei joutuisi olemaan yksin pimeässä. Samaan aikaan sureva äiti vaeltaa yksin pimeydessä, häpeää ja yrittää ymmärtää tyttärensä ratkaisua.

Katriina Huttunen kuvaa suruaan raadollisesti, kaunistelematta ja ajatuksia herättäen. Vavahduttavaa on surevan yksinäisyys, joka tuntuu olevan osaltaan oma valinta, osaltaan seurausta siitä, että surevan kohtaaminen tuntuu nykyihmiselle olevan kovin vaikeaa.

Suru on ainoa ja uskollisin ystäväni. Se ei petä. Se hakeutuu seuraani. Lojaali seuralainen ottaa syliinsä minut samalla kun luen mielenterveyspotilaiden kohtelusta, itsemurhan filosofiasta ja kuolemantutkimuksesta. Sitten lähden hautausmaan lohdutettavaksi.

Surun istukassa luodaan kriittinen katsaus suomalaiseen terveydenhuoltoon, joka vaikuttaa jättävän huonosti voivan oman onnensa nojaan ja vetäytyvän vastuusta silloin, kun kaikenlaisen avun tarjoaminen on jo liian myöhäistä. Käytännön tasolla kuvataan sitä, miten työlästä voi olla jälkeenpäin selvittää kuolleen asioita pankista sosiaaliseen mediaan. Mitä on selittää kerta toisensa jälkeen oman elämän järisyttävin tragedia?

Katriina Huttunen kirjoittaa tavattoman hyvin. Surun istukan aihe on niin raskas, että kirjaa pitää lukea pienissä erissä. Pieniin eriin ohjaa myös kirjan kirkas kieli, joka saa pysähtymään äärelleen kerta toisensa jälkeen. Huttusen omakohtainen tarina satuttaa ja saa kyyneliin, ja lukukokemus on raskas. Se on kuitenkin vähäistä sen rinnalla, mitä kirjan kirjoittaja on kokenut ja kokee edelleen.

Suru ei ole työtä, suru on yötä. Surun yötä. Yön surua. Puhun mieluummin surussa elämisestä. Suru asustaa sisälläni ja määrittelee minut. Suru on kanssani.

Surun istukasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Paula, Anneli, Omppu ja Marjatta.

Helmet 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin.