Peter Mickwitz: Lyhytproosaa - se mikä avautuu

"Sellainen runo, sellainen teos - tai "radikaali Teko" - kasvaa siitä tiedosta, ettei mikään koskaan ole lukijalle saapuessaan sama kuin kirjailijalta lähtiessään, ettei kommunikaatio voi toimia niin että sinusta tulee minä, vaan että sinä olet aina toisenlainen ja minulle vieras, ja että kirjoittajana minun on kunnioitettava sitä. En voi vaatia sinua paitsi väkivalloin ja sellaisesta lähtökohdasta, ettet olekaan uniikki ja muuttuva, vaan tyypillinen: kokonainen, osallinen, pysyvä. Jos luulen sinun olevan sellainen (kokonainen, osallinen...), altistan sinut väkivallalle, yritykselle tehdä sinusta joku jota et ole: minä ja minun, se mikä on väitetysti meidän."

Peter Mickwitz: Lyhytproosaa - se mikä avautuu
(Teos 2016)
Valikoinut, suomentanut ja toimittanut Kristiina Lähde
223 sivua

Kun kirjan takakannessa luvataan, että edessä on pyörryttävä sukellus Peter Mickwitzin kaleidoskooppiseen sanataiteeseen ja ajatteluun, kannattaa lupaus ottaa todesta. Lyhytproosaa - se mikä avautuu on pyörremyrskymäinen, leikittelevä ja määritelmiä pakeneva teos, joka herättää ajatuksia ja ilahduttaa.

Teoksen tekstit on koottu eri lähteistä. Mukana on monenlaisia tekstilajeja esseistä runoihin, ja tekstien aiheet vaihtelevat tunteiden määrittelemisestä välimerkkien selittämiseen, yhteiskuntakritiikistä kielen pohdintaan. Onpa mukana myös kuvaus siitä, kuinka muumipeikkoa valmistetaan juhlapöytään.

Mickwitzin teosta lukiessa tuntuu siltä, että tekstien kanssa syntyy vuorovaikutusta. Juuri, kun ehdin ajatella, etten ymmärrä aivan kaikkea, minulle selitetään:

HYBRIS. Ymmärtämisen vaatimus. Sellainen ajatus että kaikki on kirjoitettu vain ymmärrettäväkseni, että vain se minkä ymmärrän saa olla olemassa. Ja jos en ymmärrä kirjoitettua, siitä seuraa että sen täytyy olla huonoa. Lukijan hybris ja itsesääli: kaiken on oltava minua varten, maailman kuuluu olla minun, muu olisi epäoikeudenmukaista ja voi minua raukkaa.

Tyydyn siis kohtalooni ja hyväksyn sen, etten ymmärrä kaikkea, mitä luen. Silti ilahdun siitä, mitä ymmärrän, intoudun olemaan samaa tai eri mieltä, kerään kirjasta ajatuksia ja nautin ajatuksesta, että kirjallisuus voi olla myös tällaista.

Jos kirjoittaminen on mahdollista vapautta, niin silloin lukeminenkin on. Tosin toisenlaista vapautta, sellaista oka voi kirjailijan kannalta olla tuhoisaa. Muun muassa sen vuoksi kirjoittaja kirjoittaa ja vain kirjoittaa. Ehkei runo siis olekaan kirje, vaan vain runo - jolla on aivan omat oudot monin tavoin käsittämättömät tiensä ja lakinsa.