"Kukkivat mustikkamättäät ovat kauniita. Olin unohtanut sen talven aikana, mutta aina kun näin Mainen valkoiset ja vaaleanpunaiset varvikot toukokuussa, minun oli pakko pysähtyä katsomaan.
Kyllä, ne olivat niin kauniita, että niistä pitäisi kirjoittaa kirjoja. Ilman mehiläisiä kukat tosin olivat vain kukkia, eivät mustikoita, eivät elantoa."
Maja Lunden Mehiläisten historia kulkee kolmella eri aikatasolla: Vuonna 1852 englantilainen William löytää mehiläisten kasvatuksen ja pääsee vihdoin ylös sängystään. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George kohtaa kaksi iskua. Ensinnäkin hän ymmärtää, ettei hänen elinkeinolleen löydy jatkaa. Toiseksi luonto oikuttelee tavalla, joka voi johtaa koko elinkeinon menettämiseen. Vuonna 2098 eletään mehiläisten jälkeistä aikaa. Kiinalainen Tao on yksi niistä, jotka pyrkivät korvaamaan mehiläisten jälkeensä jättämän aukon pölyttämällä hedelmäpuita.
Se, miten romaanissa kuvataan eri aikakausia, on onnistunutta. Menneisyyttä korostaa patriarkaalisuus perinteisine sukupuolirooleineen: voi William, miksi et ymmärrä tyttäresi arvoa! Lähimenneisyydessä näkyy tietynlainen vanhanaikaisuus, kun Georgen on vaikea ymmärtää, ettei hänen poikansa ensimmäinen haave olekaan jatkaa työtä mehiläistarhassa. Poikaa vie nykyaika, kun isä haluaisi ajan pysähtyvän siihen, kun oli hyvä olla. Tulevaisuuden kuva on murheellinen: Pekingissä on yksi ainoa kirjasto ja kaupungissa on alueita, missä ihminen on ihmiselle susi.
Sidos eri aikakausien välillä on ohut, mutta pitävä. Lukiessani en kokenut siirtymien ajasta toiseen häiritsevän, sillä kaikista henkilöistä löytyi jotain kiinnostavaa. Kunkin ajan päähenkilöllä on perhe, joka aiheuttaa huolta. Huolta aiheuttavat myös mehiläiset - tai niiden puuttuminen.
Georgen elämää ovat mehiläiset, joiden hän haluaisi olevan merkittävä osa myös Tom-pojan elämää. Tom haluaa valita toisin, ja kaksikon väliin joutuu Georgen vaimo Emma, joka kykenee näkemään laajemmin kuin oman tilan rajojen sisäpuolelle.
Tao saa elantonsa työstä, joka syntyi mehiläisten kadottua. Ihmisten tehtävänä on täyttää mehiläisten jälkeensä jättämä aukko, ja työ on raskasta ja vaativaa. Vapaapäivän vietto katkeaa dramaattisesti, ja Tao astuu painajaiseen, jonka sisällä hänen ainoa tavoitteensa on löytää oma poika, Wei-Wen.
Mehiläisten historia on vaikuttava kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun mehiläiset katoavat. Romaani kuvaa mehiläisten historiaa ja tulevaisuutta eri aikatasojen kautta tavalla, jossa on pelottavaa todentuntua. Päähenkilöiden tarinat ovat surullisia mutta siitä huolimatta romaanista välittyy toivoa. Toivo ei ole kivutonta mutta sitä on, ja se on lohdullista.
Pidin kirjasta paljon, ja se jäi mieleeni vaikuttavana lukukokemuksena. Bloggaajien joukossa olen mielipiteineni vähemmistössä, sillä moni muu on kirjasta varauksellisemmin kirjoittanut: Lukuneuvoja ei täysin vakuuttunut, eivätkä Laurankaan odotukset täyttyneet. Kirjaluotsi ei oikein innostunut ja toinen Laura moittii kirjaa yllätyksettömäksi - samoilla linjoilla on Kirjahilla. Katja ei saanut kirjasta kovin paljon irti eikä tarina Jenniäkään säväyttänyt. Sentään bleue suosittelee romaania lämpimästi, Marjatta sai voimakkaan lukukokemuksen ja Kirsikin piti tarinasta.
Helmet 2017: 6. Kirjassa on monta kertojaa.
Kyllä, ne olivat niin kauniita, että niistä pitäisi kirjoittaa kirjoja. Ilman mehiläisiä kukat tosin olivat vain kukkia, eivät mustikoita, eivät elantoa."
 |
| Maja Lunde: Mehiläisten historia (WSOY 2016) Alkuteos Bienes historie 2015 Suomentanut Katriina Huttunen 431 sivua |
Se, miten romaanissa kuvataan eri aikakausia, on onnistunutta. Menneisyyttä korostaa patriarkaalisuus perinteisine sukupuolirooleineen: voi William, miksi et ymmärrä tyttäresi arvoa! Lähimenneisyydessä näkyy tietynlainen vanhanaikaisuus, kun Georgen on vaikea ymmärtää, ettei hänen poikansa ensimmäinen haave olekaan jatkaa työtä mehiläistarhassa. Poikaa vie nykyaika, kun isä haluaisi ajan pysähtyvän siihen, kun oli hyvä olla. Tulevaisuuden kuva on murheellinen: Pekingissä on yksi ainoa kirjasto ja kaupungissa on alueita, missä ihminen on ihmiselle susi.
Sidos eri aikakausien välillä on ohut, mutta pitävä. Lukiessani en kokenut siirtymien ajasta toiseen häiritsevän, sillä kaikista henkilöistä löytyi jotain kiinnostavaa. Kunkin ajan päähenkilöllä on perhe, joka aiheuttaa huolta. Huolta aiheuttavat myös mehiläiset - tai niiden puuttuminen.
2007. Sinä vuonna mehiläiskato sai nimen. CCD - Colony Collapse Disorder.1800-luvun William on jääräpäisesti kiinni pojassaan, jolta hän odottaa suuria. Edmund ei kuitenkaan odotuksia lunasta vaan osoittautuu toisenlaiseksi kuin millaisena isä hänet ihannekuvissaan näkee. Samaan aikaan Williamilta jää huomaamatta, millainen helmi hänen tyttärensä on ja miten tytär voisi auttaa isäänsä suuressa hankkeessa, jos isä sen vain ymmärtäisi sallia.
Georgen elämää ovat mehiläiset, joiden hän haluaisi olevan merkittävä osa myös Tom-pojan elämää. Tom haluaa valita toisin, ja kaksikon väliin joutuu Georgen vaimo Emma, joka kykenee näkemään laajemmin kuin oman tilan rajojen sisäpuolelle.
Tao saa elantonsa työstä, joka syntyi mehiläisten kadottua. Ihmisten tehtävänä on täyttää mehiläisten jälkeensä jättämä aukko, ja työ on raskasta ja vaativaa. Vapaapäivän vietto katkeaa dramaattisesti, ja Tao astuu painajaiseen, jonka sisällä hänen ainoa tavoitteensa on löytää oma poika, Wei-Wen.
Mehiläisten historia on vaikuttava kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun mehiläiset katoavat. Romaani kuvaa mehiläisten historiaa ja tulevaisuutta eri aikatasojen kautta tavalla, jossa on pelottavaa todentuntua. Päähenkilöiden tarinat ovat surullisia mutta siitä huolimatta romaanista välittyy toivoa. Toivo ei ole kivutonta mutta sitä on, ja se on lohdullista.
Pidin kirjasta paljon, ja se jäi mieleeni vaikuttavana lukukokemuksena. Bloggaajien joukossa olen mielipiteineni vähemmistössä, sillä moni muu on kirjasta varauksellisemmin kirjoittanut: Lukuneuvoja ei täysin vakuuttunut, eivätkä Laurankaan odotukset täyttyneet. Kirjaluotsi ei oikein innostunut ja toinen Laura moittii kirjaa yllätyksettömäksi - samoilla linjoilla on Kirjahilla. Katja ei saanut kirjasta kovin paljon irti eikä tarina Jenniäkään säväyttänyt. Sentään bleue suosittelee romaania lämpimästi, Marjatta sai voimakkaan lukukokemuksen ja Kirsikin piti tarinasta.
Helmet 2017: 6. Kirjassa on monta kertojaa.
Tämä on tosiaan jakanut hieman mielipiteitä. Minulle tässä ongelmaksi muodostui lopulta se, että kirjalla olisi voinut olla antaa vielä enemmän. Mikäli aihe kiinnostaa enemmänkin, suosittelen lukemaan Johanna Sinisalon Enkelten verta, jossa mehiläiskato ja sen vaikutus maailmaan on vielä vaikuttavammin kerrottu kuin tässä :)
VastaaPoistaJa hei, olet muuttanut blogisi ulkoasua äskettäin? Tämä on tosi kiva! :)
Tuon Sinisalon romaanin olenkin ennen blogiaikaa lukenut, ja sen myötä taisin ensi kerran paremmin mehiläiskatoon ylipäätään tutustua. Kaunokirjallisuus onkin oiva keino kertoa monista tosielämän asioista.
PoistaKiitos, Jenni! :)
Hyvältä näyttää täällä, uusi ulkoasu! Itsekin Sinisalon Enkelten verta lukeneena aihe alkoi kiinnostaa, mutta en ole vielä ainakaan ehtinyt tähän tutustumaan. :) /Tiia
VastaaPoistaKiitos, Tiia! :) Ilman muuta kannattaa tälle mahdollisuus antaa, jos aihe kerran kiinnostaa.
PoistaKatselin tätä kirjaa pari vuotta sitten ja ajattelin ottaa lukuunkin - mutta sitten blogeihin alkoi tosiaankin ilmestyä niitä hiukan vähemmän vakuuttuneita arvioita... Mukava lukea hiukan toisenlaisiakin mielipiteitä kirjasta! Kiinnostus heräsi uudelleen! :)
VastaaPoistaEhkä kannattaa antaa mahdollisuus! :)
Poista