"Vanhoillislestadiolaisuuteen liittyy monenlaisia myönteisiä tunteita: uskoa, toivoa, rakkautta, luottamusta, turvaa, iloa, rauhaa. Liike on hengellinen koti, äidin syli. Seurakuntayhteisöä kuvataankin usein nimellä Saara-äiti. Valitettavasti se ruokkii myös kielteisiä tunteita: syyllisyyttä, pelkoa, epävarmuutta, ahdistusta."
Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan tietokirja Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää kuvaa nimensä mukaisesti monin tavoin perhe-elämää uskonyhteisössä. Suuri yleisö tuntee vanhoillislestadiolaisuuden erityisesti ehkäisykiellosta ja suurperheistä, ja kirjakin nivoutuu noihin seikkoihin moninaisesti.
Autenttiset kokemukset ovat teoksessa vahvasti läsnä, sillä olennainen osa kokonaisuutta ovat haastattelut, joita varten Ruoho ja Ilola ovat laatineet kysymyslistan. Haastattelut on tehty sähköpostitse. Otanta on lopulta kohtuullisen pieni, 30 haastateltavaa, enkä saanut selville, miten haastateltavat valikoituivat. Joka tapauksessa moniäänisyys on kokonaisuudelle hyväksi, sillä sen myötä välittyy erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan äänet vaikuttavat maltillisilta, ymmärtäväisiltä mutta myös kriittisiltä.
Tästä tietoteoksesta ovat kirjoittaneet myös ainakin Katja, Amma, Maria, Anna, Tuija, Maija ja Marjatta.
Helmet 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.
 |
| Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014) 399 sivua |
Epäonnistumiset lastenkasvatuksessakin saa uskoa anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa maahan vuotaneessa sovintoveressä, eikä niitä tarvitse sen jälkeen enää muistella; ne on upotettu armon pohjattomaan mereen. Tärkeintä on ottaa kaikki lapset vastaan.Kirjaa rakentuu elämänkaaren mukaisesti: lapsuudesta suurperheessä siirrytään lestadiolaisnuoren seurustelun kautta avioliittoon, jota puolestaan luonnollisesti seuraa lasten odotus ja synnytykset, jotka muodostavat yhdessä elämän "ruuhkavuosikymmenet". Arjen kuvausten lisäksi teoksessa pohditaan uupumusta, jonka yksi kiistämätön syy lienee uskonyhteisö tiukkoine sääntöineen, sekä uskoa itsessään.
Hengellisellä yhteisöllä, joka ohjeistaa hylkäämään oman järjen käytön, on vähintäänkin osavastuunsa niiden ongelmien synnyssä, jotka ovat suoraa seurausta yksilöön kohdistuvista kohtuuttomista vaatimuksista.Erityisesti naisen asema on vanhoillislestadiolaisten keskuudessa varsin murheellinen. Avioliiton auvoisaan satamaan purjehdittuaan nainen saa usein siirtää omat unelmansa ja tarpeensa ylähyllylle odottamaan aikaa parempaa, ja elämästä tulee jatkuva raskauksien, synnytysten ja vauva-aikojen kierre:
Yhteisön ydinopetus on, että naisen tulee huolehtia miehen tarpeiden tyydyttämisestä, Naisen tarpeista ei puhuta. Naisen ruumista hallitsee sekä hänen miehensä että yhteisö, jolle naisen on alistuttava tuottamaan uusia jäseniä.Vaikka näkökulma vanhoillislestadiolaisuuteen on varsin kriittinen, tuodaan esille myös seikkoja, jotka tuovat ihmisille iloa ja turvaa. Esimerkiksi käsitys avioliiton sitovuudesta tuo monen elämään vakautta ja turvaa, ja tyypillisesti vanhoillislestadiolaiset nähdään ahkerina ja hyvinä työntekijöinä. Toki yhteisö myös tuo tukea ja turvaa, vaikkakin esimerkiksi uupumukseen saatetaan suhtautua ymmärtämättömästi ja tiukassa yhteisössä saattaa muutoinkin olla vaikeuksia ymmärtää erilaisia tapoja elää.
Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä yhteisö tarkkailee ja valvoo monia muitakin jäsentensä asioita kuin vain naisten vatsakumpareen pulleutta.Yhteisön kuvauksessa on väistämättä kysymys yleistämisistä, eikä niitä voida Ruohon ja Ilolan teoksessakaan välttää. Varmasti vanhoillislestadiolaisia perheitä ja ihmisiä on monenlaisia, mutta Usko, toivo ja raskaus -kirjassa etualalle asettuvat enemmän tai vähemmän kielteiset näkemykset ja kokemukset yhteisöstä. En kuitenkaan voinut lukiessani olla miettimättä, onko kielteisten kokemusten ja uskonnon välillä aina selvä syy-seuraussuhde. Toki pitää myös muistaa, että tarinoista välittyy myönteisyyttäkin, jonka taustavoimana on yhteinen usko. Lisäksi kriittisyys on varmasti tarpeen: ehkä keskustelun myötä olisi mahdollista lieventää eräitä säännöksiä, jotka eittämättä johtavat uupumukseen ja kokonaisten perheiden pahoinvointiin tai ainakin lisäävät riskiä väsyä kohtuuttomasti.
Autenttiset kokemukset ovat teoksessa vahvasti läsnä, sillä olennainen osa kokonaisuutta ovat haastattelut, joita varten Ruoho ja Ilola ovat laatineet kysymyslistan. Haastattelut on tehty sähköpostitse. Otanta on lopulta kohtuullisen pieni, 30 haastateltavaa, enkä saanut selville, miten haastateltavat valikoituivat. Joka tapauksessa moniäänisyys on kokonaisuudelle hyväksi, sillä sen myötä välittyy erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan äänet vaikuttavat maltillisilta, ymmärtäväisiltä mutta myös kriittisiltä.
Tästä tietoteoksesta ovat kirjoittaneet myös ainakin Katja, Amma, Maria, Anna, Tuija, Maija ja Marjatta.
Helmet 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.
Minulla jäi kerran kesken tämän kirjan lukeminen, kun en ollut niin raskaan aiheen tuulella. Mutta pitäisi joskus yrittää uudestaan. Varmasti on onnellisiakin lestadiolaisia, mutta on hyvä, että näistä ongelmista kirjoitetaan.
VastaaPoistaOn tosiaan hyvä, että ikävistä asioista ei vaieta, vaikka aihe onkin raskas ja vaikea. Toivottavasti tämä teos on herätellyt heitä, joiden kuuluisi yhteisön säännöksiä miettiä.
Poista