Henna Helmi Heinonen: Sairauden voittamat. Äiti ja isä

"Ahmin lehdistä, televisiosta ja netistä kaikki näkemäni artikkelit syövästä. Niissä kerrottiin joskus uusista tutkimus- tai hoitotavoista, herätettiin kollektiivista toivoa, mutta useimmissa kerrottiin jostakusta sairastaneesta. Jostakusta parantuneesta.

Parantuneet kertoivat aina, etteivät antaneet periksi. He jaksoivat uskoa parantumiseensa vaikeinakin hetkinä, purra hammasta ja tehdä työtä parantumisen eteen. Kukaan ei sanonut, että minusta tuntui tuon tuostakin, että kuolisin. Kukaan ei sanonut olleensa masentunut koko sairauden ajan, eikä kukaan ainakaan ollut luovuttanut. He saivat – varmaan tahtomattaan – syövän kuulostamaan flunssalta, josta paraneminen vaati vain sitä, ettei jäisi sängynpohjalle makaamaan."

Henna Helmi Heinonen:
Sairauden voittamat. Äiti ja isä
(Tammi 2016)
241 sivua (e-kirja)

Henna Helmi Heinosen Sairauden voittamat. Äiti ja isä on murheellinen kirja kuolemasta. Heinonen joutui vain reilun vuoden sisällä kohtaamaan sekä äitinsä että isänsä menehtymisen, ja Sairauden voittamat kertoo niin kuoleman kohtaamisesta kuin tavallisesta tai ainakin mahdollisimman tavallisesta perhe-elämästä tilanteessa, jossa läheisten elämät päättyvät ja oma elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Ensin sairastuu äiti. Hän sairastaa "mystistä mahatautia", joka onkin syöpä. Seuraa ajanjakso, johon liittyy toivoa ja epätoivoa, hoitojaksoja ja niiden välisiä aikoja, lopulta varmuus väistämättömästä.

Sitten, vain pari viikkoa äidin hautajaisten jälkeen, alkaa isä oireilla. Vaikka Heinonen yrittää ajatella järjellä, että vakava sairaus ei voi osua samaan perheeseen niin pian, osoittautuvat pahat aavistukset pian oikeiksi. Isälläkin on syöpä, mutta hän ei halua lääkäriin, sairaalasta puhumattakaan.

Seuraa kipeä aika, jota ei mielellään muistelisi. Viimein saadaan diagnoosi, jonka tytär on jo aikaa sitten arvannut. Mitään ei voida tehdä, kuolemantuomio on selvä.

Kuolema ei näyttäydy kirjassa vain mustana, pelottavana peikkona, vaan tulee aika, kun poismenoa jo odottaa. Lohdullista onkin ehkä se, että aikaa valmistautumiseen on, vaikka – tietenkin – aina jää tunne, että jokin jää kesken. Kuolema jättää toki jälkeensä myös kysymyksiä ja kaipausta, selvittämättömiä asioita, mutta silti se ei ole maailmanloppu.

Sairauden voittamat on kertomus paitsi sairastamisen ja kuoleman kohtaamisesta, myös ihmisten kohtaamisesta. Lukiessa tulee miettineeksi sitä, kuinka yksin sairastunut ja hänen omaisensa voivat jäädä. Terveydenhuollossa ei osoiteta varsinaista taidokkuutta, mitä tulee siihen, kun potilaan tai hänen läheistensä kanssa pitäisi puhua lopulliseen valmistautumisesta. Sukulaiset ovat huolissaan mutta monin tavoin tytär kokee jäävänsä perheineen yksin:

Jälkikäteen ajatellen nuo viikot ovat sysimustia. Meidät oli imaissut asia, jolle emme voineet mitään muuta kuin uhrata kaiken aikamme, rahamme ja osaamisemme. Silti en osaa olla sille katkera, mikä se sitten onkin, vaan kipeimmin sattuvat ne hetket, jolloin pyysimme apua emmekä sitä saaneet.

Todellisiin kokemuksiin perustuvaa kirjaa lukiessa tulee väkisin miettineeksi sitä, kenen oikeus on kertoa ja toisaalta myös lukea oikeiden ihmisten yksityisistä kokemuksista. Toisaalta Heinosen kirja on varmasti tarpeellinen puheenvuoro surullisista ihmiskohtaloista, joita maailmaan mahtuu. Niistä ei kuitenkaan juuri puhuta – mediassa esille pääsevät mieluummin sankaritarinat selviytyjistä, jotka eivät antaneet periksi.

Sairauden voittamat on raskas kirja, jota ei välttämättä kannata iltalukemiseksi varata. Silti se on myös eräänlainen selviytymistarina, vaikka he, joista kerrotaan, eivät selviytyneet.