"Muistan tarinan, jossa me molemmat olimme, olit silloin kuuden ja seitsemän, tämä oli meidän seikkailumme. Pari kolme vuotta sen jälkeen aloit vihata minua, vähitellen yhä enemmän, en tiedä vieläkään miksi, se tuli kuin vuosituhantinen vaisto mutta vuosia liian aikaisin."
Vesa Haapalan esikoisromaani Karhunkivi on tässä ajassa elävä tarina eräästä perheestä ja sen kipupisteistä. Keskiöön asettuvat perheenisä Lasse ja hänen poikansa Lauri, heidän lähellään arkea elävät Laurin pikkusiskot Lumi ja Aino sekä perheenäiti Tiia.
Isän ja Laurin suhde on kompleksinen. Pojalla on vaikeita käytöshäiriöitä, ja turhautumistaan hän purkaa erityisesti isäänsä. Isä puolestaan yrittää olla vastuullinen vanhempi, joka säilyttää malttinsa, vaikka poika syytää päälle viiltäviä solvauksia. Aina malttia ei ole riittävästi, ja Lassesta muodostuukin kuva vanhempana, joka yrittää parhaansa mutta on inhimillinen.
Hengähdyspaikkana Lassen elämässä toimii Karhunkivi, mökkitontti, jossa saa puuhata ja lepuuttaa hermoja arjen kiireen ja päivien painavien vaatimusten keskellä. Kotona aamut alkavat raskaina, ja usein ensimmäinen ajatus on, miten uudesta päivästä selviää. Lauri aiheuttaa ikäviä yllätyksiä, joita isä selvittää tämän tästä. Ja silti lapset ovat suurinta, mitä on:
Yhteiskunnan säästöjen osuminen kipeästi perheisiin kuvataan ajatuksia herättäen. Onko oikein, että lapsi lääkitään lähes tajuttomaksi vain siksi, että terapiaa ei ole säästösyistä tarjolla? Perheiden taistelu kunnallispoliittisia päätöksiä vastaan näyttäytyy hyödyttömänä, vahvemmalla on enemmän valtaa.
Omassa työssään kirjastossa Lasse puolestaan kohtaa yhteiskunnan muuttumisen, kun kirjastostakin pitäisi luoda näyttämö, joka viihdyttää, on "ihmisläheinen ja toiminnallinen".
Karhunkivi on tummasävyinen kertomus eräästä perheestä, jota isommat tuulet heittelevät. Tarinassa on synkkyyttä ja toivottomuutta mutta hyvin paljon inhimillisyyttä ja tavallista elämää. Vesa Haapala kirjoittaa lyyrisesti ja luo uskottavan kuvan arjesta nyky-Suomessa.
Helmet 2016: 6. Kirjastosta kertova kirja.
 |
| Vesa Haapala: Karhunkivi (Otava 2016) 178 sivua (e-kirja) |
Isän ja Laurin suhde on kompleksinen. Pojalla on vaikeita käytöshäiriöitä, ja turhautumistaan hän purkaa erityisesti isäänsä. Isä puolestaan yrittää olla vastuullinen vanhempi, joka säilyttää malttinsa, vaikka poika syytää päälle viiltäviä solvauksia. Aina malttia ei ole riittävästi, ja Lassesta muodostuukin kuva vanhempana, joka yrittää parhaansa mutta on inhimillinen.
Hengähdyspaikkana Lassen elämässä toimii Karhunkivi, mökkitontti, jossa saa puuhata ja lepuuttaa hermoja arjen kiireen ja päivien painavien vaatimusten keskellä. Kotona aamut alkavat raskaina, ja usein ensimmäinen ajatus on, miten uudesta päivästä selviää. Lauri aiheuttaa ikäviä yllätyksiä, joita isä selvittää tämän tästä. Ja silti lapset ovat suurinta, mitä on:
Kun olit lapsi, kaikki oli helpompaa. Lapsen voi nostaa syliin ja ottaa mukaansa, vaikka se potkii. Sen, jonka on nainut, voi jättää. Lasta ei koskaan.Yksityisen, intiimin perhe-elämän rinnalle asettuu yhteiskunta. Tiia työskentelee koulussa, jossa hän kohtaa erilaisia perheitä. Eevan tarina hyödyttömine lastensuojeluilmoituksineen asettuu vastakkain Lassen perheen kanssa: on perheitä, joissa ei välitetä, ja on perheitä, joissa välitetään, mutta sekään ei aina riitä.
Yhteiskunnan säästöjen osuminen kipeästi perheisiin kuvataan ajatuksia herättäen. Onko oikein, että lapsi lääkitään lähes tajuttomaksi vain siksi, että terapiaa ei ole säästösyistä tarjolla? Perheiden taistelu kunnallispoliittisia päätöksiä vastaan näyttäytyy hyödyttömänä, vahvemmalla on enemmän valtaa.
Omassa työssään kirjastossa Lasse puolestaan kohtaa yhteiskunnan muuttumisen, kun kirjastostakin pitäisi luoda näyttämö, joka viihdyttää, on "ihmisläheinen ja toiminnallinen".
Karhunkivi on tummasävyinen kertomus eräästä perheestä, jota isommat tuulet heittelevät. Tarinassa on synkkyyttä ja toivottomuutta mutta hyvin paljon inhimillisyyttä ja tavallista elämää. Vesa Haapala kirjoittaa lyyrisesti ja luo uskottavan kuvan arjesta nyky-Suomessa.
Sahaan oksia ja laulan aina väliin, itse tekemiäni tai vanhoja lauluja, ruumis saa kiinni jonkin rytmin. Kun käsi hakkaa, alkaa rinta ja kurkku hyräillä ja lopulta koko ruumis ja muistan kuikan, kuin vesilintu lahdessa, täällä se on juuri kuikka, joka sukeltaa kauan, ja kun ääni kohoaa, on se arkaainen, niin kuin rytmini on yksitoikkoinen työlaulu.Karhunkivestä ovat kirjoittaneet myös Kaisa Reetta ja Liisu.
Helmet 2016: 6. Kirjastosta kertova kirja.
Tämä kyllä kiinnostaa ja kirjoituksesi jälkeen vielä enemmän. Kysymyksenasettelut, joita nostat esiin ovat kompleksisia ja tärkeitä. Kiinnostaa tosin myös sitä kautta, että Haapala on väitellyt Södergranista.
VastaaPoistaAhaa, tuota Södergran-yhteyttä en tiennytkään. Kiinnostavaa!
PoistaHaapala osaa kirjoittaa. Minuun tämä kirja kolahti niin että aion seurata Haapalan tutantoa vastakin.
VastaaPoistaToivottavasti mahdolliset postauksesi osuvat silmiini, kiinnostaa lukea ajatuksiasi.
PoistaHei,
VastaaPoistaja kiitos hyvästä arviosta ja kommenteista! Jos ette pelkää tutustua runouteen, niin voin suositella teoksiani Vantaa, Termini ja Kuka ampui Ötzin? Varsinkin Termini voi kolahtaa: se on oikeastaan runoromaani, jossa on naisen ja miehen näkökulma ja eri lajien tekstejä päiväkirjasta mitallisiin runoihin. Samalla syntyy kertova kokonaisuus.
Ötzi on monimutkaisempi kokonaisuus, mutta muuttaa varmasti käsityksen siitä mitä runous on.
Toki kirjoitan lisää proosaa, mutta noin odotellessa suosittelen noita.
Hei, ja kiitos kiinnostavista vinkeistä! Karhunkivi osui käsiini aika sattumalta, kun etsin kirjaston e-kirjavalikoimasta luettavaa. Tämä sattuma näköjään poikii lisää potentiaalista luettavaa.
Poista