Linja-autopysäkillä on vain yksi ihminen. Menen seisomaan hänen vierelleen. Tekisi mieli sanoa jotakin, mutta en sano. Sanat ovat arkoja ja takkuisia. Kun kirjoitan, jokin takkujen selvittämisessä hävettää. Kynä yrittää tehdä isoja lauseita, korkeita kaaria, mutta aikomukset katkeavat pieniksi palasiksi.
Kirjailijan elämän on täyttänyt kirjoittaminen, mutta nyt on muutoksen aika. Kirjoittaminen saa jäädä, niin kirjailija päättää. Vuosikymmenten ajan elämä jatkui kirjasta seuraavaan kirjaan, mutta nyt elämä saa jatkua toisin.
Mutta voiko kirjoittaja ja sanoista elävä lopettaa kirjoittamisen noin vain, yhdellä päätöksellä? Entä, kun elämässä ei enää olekaan keskeneräisiä lauseita ja kirjojen asettamia askelmerkkejä? Missä on silloin merkitys?
Kirjailija ei oikein tiedä itsekään, miksi pyytää puolisoaan ostamaan kynän. Olisi pitänyt jo tottua elämään ilman kirjoittamiseen sopivaa kynää. Kynä ei pysy kotelossaan, sillä on kirjoitettava. Eivätkä sanat pysy poissa, vaan niitä ilmaantuu kirjekuoriin, kalenteriin, muistikirjaan.
Henkivakuutuksen kirjailija on nimeltään Elisa. Silti lukija ei varmaankaan tee valtavaa vääryyttä ajatellessaan Elisaa Riitta Jalosena, tai ainakin kovin kirjailija Riitta Jalosen kaltaisena, sillä yhteyksiä henkilöiden välillä on. Ehkä sillä ei lopulta ole suuresti väliä, onko kysymys autofiktiosta vai fiktiosta – Henkivakuutus on niin kauniisti sisälleen upottavaa luettavaa, että tarpeet määritellä sitä mitenkään erityisemmin kaikkoavat.
Pienoisromaani kerii kauniilla tavalla yhteen mennyttä ja nykyhetkeä. On tyttö, jolle vanhemmat ottavat henkivakuutuksen; on vakuutuksen myötä kotiin saapunut kello, jota täytyy ruokkia kolikoilla. On nuori aikuinen, joka matkaa Saksaan ja kuulee pianonsoittajalta olevansa verträumt und leichtglaübig; on aikuinen, joka tapaa pianonsoittajan vuosikymmeniä myöhemmin.
Kerron että kirjoittamisen kannalta herkkäuskoisuus ja unenomaisuus ovat hyviä ominaisuuksia. Unenomaisuudesta on apua koettelemusten hetkillä, koska sen antamaa siltaa pitkin pääsee fiktion luo lepoon.
Jos on päähenkilössä jotain unenomaista, on sitä myös tässä romaanissa hyvin viehättävällä tavalla. Teos tarjoaa lukijalle lempeällä tavalla kauniita, aforistisia ajatuksia, joiden äärelle haluaa pysähtyä. Unenomaisuus ja kirkkaus yhdistyvät tavalla, joka jää mieleen. Pienen teoksen äärellä viihtyisi kauemminkin, mutta onneksi sanat säilyvät ja niiden luokse voi palata uudelleen.
Helmet 2026 -lukuhaaste: 35. Kirjassa on lyhyet luvut.
Tämä on varmasti kaunis kirja, mutta minulle autofiktiivisyys on nykyään hieman punainen vaate. Pidän muistelmista (jos on oikeasti jotain sanottavaa), mutta autofiktion kohdalla mietin, mihin on mielikuvitus kadonnut. Samaa mietti taannoin eräässä haastattelussa brittikirjailija Rose Tremain “autofiktioaallon” hyökyessä markkinoille.
VastaaPoistaOn tavattoman rauhoittavaa, että Riitta Jalonen tarttui jälleen kynään. Hän on maagi, sän saa sanoillaan luotua suoran yhteyden ainakin minun sisinpään. Ostin Henkivakuutuksen heti sen ilmestyttyä, mutta olen toistaiseksi hellinyt sitä vain yöpöydällä. Haluan sille ihan oman päivän ja tunnelman.
VastaaPoista