Aiemmin hiljaisuus on joskus ollut rauhoittavaakin, se on ollut tapamme olla yhdessä, myös keino olla riitelemättä. Emme ole koskaan riidelleet. Ei ole ollut mitään, mistä kiistellä. Olemme voineet olla asioista eri mieltä, mutta minä olen antanut periksi. Useimmiten minä, joskus harvoin hän. Nyt on kaikki muuttunut. Viime kuukausina on ollut niin paljon riidanaihetta, että olen ollut lopen uupunut. Minun täytyy vaihtaa asentoa, sillä haluaisin vain mennä pitkäkseni ja nukkua. Koko illan minusta on tuntunut, että nojaan levottomasti milloin yhteen suuntaan, milloin toiseen, sillä koko olemukseni valittaa, miten epämukavaa on istua. Hieron ohimoitani hätistääkseni kehkeytymässä olevan päänsäryn pois.
Eletään 1970-lukua, jonkinlaista modernistumisen ja yhteiskunnallisen vapautumisen aikaa. Naisen asema on muuttumassa, mutta missä määrin modernit tuulet puuhaltavat silloin, kun on kysymys avioerosta ja lasten oikeuksista vanhempiinsa?
Liz ja Henrik ovat aviopari ja kolmen lapsen vanhemmat. Ensin mainittua he eivät tosin ole enää pitkään, sillä Liz on rakastunut toiseen mieheen. Hän on kertonut kuukausia aiemmin aviomiehelleen, että "tämä ei enää käy", ja siitä lähtien he ovat tehneet hiljaista eroa, etsineet uudenlaisia paikkojaan perheessä, joka ei enää ole entisenlainen.
Liz on itse sanonut, että aviopariin ei voi kolmas osapuoli tulla, jos kaikki on kunnossa. Vähitellen selviää, että hänellä on painavia syitä hakeutua eroamaan miehestään. Vaikka ulospäin heidän liittonsa on näyttänyt varsin hyvältä, on suhteessa ollut suuria vaikeuksia. Lizin antautuminen uudelle suhteelle ei ole hänen petturuuttaan tai huonouttaan, mutta ulkopuolelle tilanne saattaa näyttää juuri siltä, Lizin petturuudelta. Ajankuvaan kuuluu, että Liz on "huorintekijä" riippumatta miehensä tavoista olla aviopuoliso.
Eropäätöstä seuraa raastava oikeudenkäynti, kun puolisot kiistelevät lasten huoltajuudesta. Romaanissa ääneen pääsevät paitsi Liz ja Henrik myös henkilöt, jotka ovat parin tunteneet. Taustalla häälyy 1970-lukulainen käsitys avioliitosta ja oikeudesta päättää liitto – jotain kylmäävää on ajan sananvalinnoissa ja säädöksissä, jotka määrittelevät perheen ja parisuhteen instituutioksi, jota ei noin vain voidakaan purkaa.
Kerrontaratkaisu monine äänineen on silmiä avaava ja kiehtova, ja niin on myös romaanin taiten rakennettu ajankuva. Viidenkymmenen vuoden takainen asenneilmapiiri piirtyy esiin vivahteikkaasti ja saa nykylukijan väistämättä pohtimaan tuon ajan eräänlaista tunkkaisuutta. Samalla läsnä on kurkottaminen jonkinlaiseen uuteen aikaan, jossa mies ei enää ole kiistatta perheenpää, joka saa tehdä mitä tahtoo. Muutoinkin romaanin ajallinen miljöö vaikuttaa yksityiskohtiaan myöten toimivalta ja vakuuttavalta.
Kenties vahvimmin mieleeni kuitenkin jäi se, millä herkkyydellä romaani kuvaa eroavan parin tunteita ja ajatuksia. Jotain sykähdyttävää ja ajatonta siinä kaikessa on.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.