Kun äiti minähän olen yksi teistä. Äideistä, jotka surevat virheitään ja tietävät riittämättömyytensä. Ja ottavat vastaan sen kätketyn vihan, jota äitejä kohtaan tunnetaan, koska he eivät milloinkaan ole riittäviä; koska heidän rintansa aina lopulta ehtyvät. Minulla ei ole sitä ylellisyyttä, että voisin vain keskittyä syyttämään edellistä äitipolvea.
Sirpa Kähkönen voitti vuoden 2023 Finlandia-palkinnon omakohtaisella romaanillaan 36 uurnaa – väärässä olemisen historia. Romaani kertoo ennen kaikkea kirjailijan äidistä, vuonna 2022 menehtyneestä Riitasta, mutta myös suvun historiasta ja siitä, miten kipupisteet valuvat sukupolvesta toiseen.
Kun Sirpa Kähkönen kuulee, että sukuhautaan mahtuu 36 uurnaa, hän ryhtyy keräämään äitinsä muistoksi ja turvaksi esineitä, joita tulee olla 36. Esineiden ja äidin päiväkirjojen kautta kirjailija tutkii, miksi äiti oli sellainen kuin oli – ailahtelevainen, vihainen, ilkeäkin. Syntyy puheenvuoro äidille.
36 uurnaa kuvaa kauniisti ja koskettavasti sitä, miten taakat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Riitta Kähkönen oli sota-ajan lapsi, hänen isänsä oli sotansa sotinut ja traumat näkyivät kotona. Äiti puolestaan kasvatti tytärtään ohjenuoranaan ankaruus, eivätkä pahat sanat olleet perheessä tavattomia. Kauniin ja urheilullisen Riitan elämän käännekohdaksi muodostui vielä junaonnettomuus 15-vuotiaana. Vakavasti loukkaantunut teinityttö toipui nopeasti, mutta onnettomuus jätti jälkensä.
Vaikka romaanissa on paljon surua, murhetta ja lohduttomuuttakin, on siinä myös kaunista yhteyden etsimistä menneeseen ja menneisiin sekä syvää ymmärrystä. En voi lukiessani olla ajattelematta, että Sirpa Kähkönen olisi voinut valita myös katkeruuden ja kaunan, mutta hän valitsi toisin. Pyrkimys ymmärtää vaikeita asioita ja isojakin epäkohtia lämmittää mieltä ja saa toivomaan, että sellaista näkisi tässä maailmanajassa enemmänkin.
36 uurnaa on hyvin henkilökohtainen teos, mutta se avaa myös lukijalle mahdollisuuksia tutkiskella omaa henkilöhistoriaa ikään kuin esimerkin kautta. Se muistuttaa, että emme kuitenkaan ole tyhjiä tauluja vaan osa sukupolvien ketjua. Halu ymmärtää ja hakea sopua voi olla kovin merkityksellistä ja tärkeää.
En ole kovin paljon Kähkösen romaaneja lukenut enkä ole perehtynyt kehuttuun Kuopio-sarjaan. Silti aavistelen, että tässä romaanissa on jotain kokeilevampaa kuin aiemmassa tuotannossa. Kerronnassa on jotain leikittelevää niin kerronnan tavassa kuin siinä, miten Tuonen Tytti on läsnä kertojan peratessa mennyttä. Se keventää ja herättelee lukijaa, jos mieli meinaa vaipua horrokseen.
Ihailen lukiessani suuresti Kähkösen sanankäyttöä. Kieli on rikasta ja hersyvää, ja tässä romaanissa sanat todella rakentavat kokonaisia maailmoja.
Muualla: Jokken kirjanurkka, Kirjarouvan elämää ja moni, moni muu.
Helmet 2024 -lukuhaasteessa Finlandia-palkittu romaani asettuu kohtaan 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.
Läheiset suhteet voivat olla hyvin raadollisia. Pidin valtavasti Graniittimiehestä, joka oli myös Finlandia-ehdokas. Suosittelen sitäkin.
VastaaPoistaLukulistalla. En ole itsekään tarttunut Kuopio-sarjaan, mutta kirjan teema kiinnostaa. Minulle myös Finlandia-palkinto on joka vuosi tapaus.
VastaaPoistaKirjoitat kauniisti 36 uurnasta ja kuvaat sen, mikä siinä on keskeistä: yksityinen muuttuu yleisemmäksi, moni lukija löytää kirjan kautta oman suvun kipupisteitä ja lohdutusta. Olen lukenut pari Kähkösen aikaisempaa kirjaa, mutten minäkään ole Kuopio-sarjan tuntija. Uudenlaista Kähköstä 36 uurnaa on, ja odotankin mitä seuraavaksi.
VastaaPoista